Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen nyt ollut yli 1,5 vuotta karanteenissa, enkä halua lähteä kotoa enää edes ulos
21.08.2021 |
Aikaisemmin tuli käytyä luontopoluilla ja pienillä retkillä, nyt pysyn vaan sisällä. Mietin, että oliko tämä tosiaan fiksua hallitukselta tuhota kansalaistensa elämä rajoituksilla ja pelottelulla?
Kommentit (19)
Mene nyt sentään ulos, ei tämä koronatilanne tästä pitkään aikaan muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hallitus ei ole missään kohtaa kieltänyt tai pelotellut millään luontopoluilla, joten kannattaa ottaa ihan itse vastuu omasta elämästään.
Miksi ihmeessä olet ollut karanteenissa noin kauan? Ei hallitus ole suosittanut mitään vuosien eristystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa hakea mielenterveysapua. Koronan välttely ei ole mitään avaruusfysiikkaa.
Päättäjät on nimenomaan korostaneet, että ulkona on hyvä käydä. Olet itse rakentanut panikoinnilla agorafobian itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sinä missään karanteenissa ole. Ei ole hallituksen vika jos et uskalla poistua kotoasi.
Puhumattakaan siitä, mitä olet tehnyt immuunisysteemillesi tuolla touhulla.
Olet heikentänyt sitä, nyt kun sitten alat elämään niin sairastut kaikkiin pöpöihin herkemmin.
Tällä ylihygienialla myös tuhotaan jopa lasten terveys, kun eivät tuolla kaivele nenäänsä pihalla muiden lasten keskuudessa.
Ikävä fakta on, että tämä covid-aika tuli tuhoamaan ihmisten yleisterveyden. Tai vähintäänkin heikentämään sitä. Ylihygienia on pahin asia mitä voimme tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hallitusta on turha syyttää asiasta. Eikun ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole karanteenissa enkä pelkää koronaa, mutta muista syistä en ole poistunut ulko-oven tuolle puolen melkein vuoteen. Tulisi miettimistä, jos pitäisi yhtäkkiä lähteä tästä johonkin, kun en ole esimerkiksi käyttänyt kenkiä tai pukeutunut muuhun kuin väljiin trikoohousuihin ja -paitoihin koko aikana. En usko, että suhteeni muihin ihmisiin olisi muuttunut millään muulla tavalla kuin siten, että nyt välitän muista vieläkin vähemmän kuin ennen. Nähtäväksi jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en pese käsiäni ollenkaan muualla muuten kun tulen kotiin. En ole koko korona aikana yli pessyt ja desinfioinut käsiäni ollenkaan. Käytän hanskoja bussissa jotka laitan pesukoneeseen 60 asteeseen. Ihan turhaa koko käsidesi paskaisia käsiä niillä voidella ja ihoon tulee myrkkyjä. Ihon luonnollinen happokelmu lähtee niillä myrkyillä. Liiallinen peseminen ja kemikaalit vie luontaisen vastustuskyvyn. Yöksi laitan apteekin perusvoidetta jos kuivuu kädet pesemisestä puutarhatöiden takia jos multaa ja likaa joutuu pesemään käsistä pitkin päivää. Kauppaan mennessä pyyhin desi aineella kärryjen kahvat pullonpalautushuoneessa heti ensimmäisenä. Omat käteni ovat kyllä puhtaat niin että niitä on turha jynssätä. Leikkaan kynnet lyhyiksi niin ettei kynnen aluset ole paskaa täynnä. Kamalimpia pöpö pesiä ihmisillä ovat pitkät kynnet ja hyvin hankalaa saada niitä puhtaaksi ja ihan mahdotonta. Jos ne ovat lakattuja niin niiden alusten paska kerrosta ei edes näe.
Vierailija kirjoitti:
En ole karanteenissa enkä pelkää koronaa, mutta muista syistä en ole poistunut ulko-oven tuolle puolen melkein vuoteen. Tulisi miettimistä, jos pitäisi yhtäkkiä lähteä tästä johonkin, kun en ole esimerkiksi käyttänyt kenkiä tai pukeutunut muuhun kuin väljiin trikoohousuihin ja -paitoihin koko aikana. En usko, että suhteeni muihin ihmisiin olisi muuttunut millään muulla tavalla kuin siten, että nyt välitän muista vieläkin vähemmän kuin ennen. Nähtäväksi jää.
Tuohan on ihan sairasta. Me olemme kerran viikossa käyneet isossa marketissa ostamassa viikon ruuat ja kaikki kodin tarvikkeet niin kuin ennen koronaakin. Sitten vasta jos tulisi jommalle kummalle sairauden oireita niin tilattaisiin ovelle. Kympin se maksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole karanteenissa enkä pelkää koronaa, mutta muista syistä en ole poistunut ulko-oven tuolle puolen melkein vuoteen. Tulisi miettimistä, jos pitäisi yhtäkkiä lähteä tästä johonkin, kun en ole esimerkiksi käyttänyt kenkiä tai pukeutunut muuhun kuin väljiin trikoohousuihin ja -paitoihin koko aikana. En usko, että suhteeni muihin ihmisiin olisi muuttunut millään muulla tavalla kuin siten, että nyt välitän muista vieläkin vähemmän kuin ennen. Nähtäväksi jää.
Tuohan on ihan sairasta. Me olemme kerran viikossa käyneet isossa marketissa ostamassa viikon ruuat ja kaikki kodin tarvikkeet niin kuin ennen koronaakin. Sitten vasta jos tulisi jommalle kummalle sairauden oireita niin tilattaisiin ovelle. Kympin se maksaa.
No, minäpä asun yksin enkä pysty kantamaan painavia taakkoja. Prisman kuljettaja toi tänään kaksi laatikollista ruokaa ja muita tarpeellisia ostoksia. Mikä tässä on sairasta? Pitäisikö minun vetää ykköset päälle, kun ruokakuski tulee?
Muistan hyvän ystäväni poikaa... Tunsin perheen, kun poika oli pieni, ja olin tiiviisti mukana heidän elämässään. Poika rakasti auttaa äitiään leipomusten tekemisessä ja istua nojatuolissa pitkiä aikoja uppoutuneena lastenlehteen. Elämä oli niukkaa, mutta hyvää. Koulussa poika loisti, matematiikan laskut sujuivat kuin vettä vaan ja poika kantoi repussaan kirjastosta kirjoja kotiin koko ala-asteen. Pojan kasvaessa hänen kiinnostuksensa laajeni luontoon ja yhteiskuntaan, mutta varttuessaan hänestä tuli hiljainen ja varautunut. Kerran pojan äiti tunnusti pojan itkeskelevän kotona sitä, kuinka sai katsella koulusta sivussa, poikien ja tyttöjen tehdessä tuttavuutta keskenään... Pojan lukion alettua romahduksen suunta oli selvä, hän muuttui pelkäksi kuoreksi itsestään. Yritimme auttaa poikaa kaikin tavoin, vannottaen opiskelijaelämän tuovan muutoksen asiaan... Poika pääsikin heti opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, olimme helpottuneita... Pojan opiskelut eivät kuitenkaan koskaan käynnistyneet kunnolla, ja seurasi lopullinen romahdus... Nyt poika elää kuin haamu, vain tyhjänä kuorena itsestään...
Vierailija kirjoitti:
Muistan hyvän ystäväni poikaa... Tunsin perheen, kun poika oli pieni, ja olin tiiviisti mukana heidän elämässään. Poika rakasti auttaa äitiään leipomusten tekemisessä ja istua nojatuolissa pitkiä aikoja uppoutuneena lastenlehteen. Elämä oli niukkaa, mutta hyvää. Koulussa poika loisti, matematiikan laskut sujuivat kuin vettä vaan ja poika kantoi repussaan kirjastosta kirjoja kotiin koko ala-asteen. Pojan kasvaessa hänen kiinnostuksensa laajeni luontoon ja yhteiskuntaan, mutta varttuessaan hänestä tuli hiljainen ja varautunut. Kerran pojan äiti tunnusti pojan itkeskelevän kotona sitä, kuinka sai katsella koulusta sivussa, poikien ja tyttöjen tehdessä tuttavuutta keskenään... Pojan lukion alettua romahduksen suunta oli selvä, hän muuttui pelkäksi kuoreksi itsestään. Yritimme auttaa poikaa kaikin tavoin, vannottaen opiskelijaelämän tuovan muutoksen asiaan... Poika pääsikin heti opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, olimme helpottuneita... Pojan opiskelut eivät kuitenkaan koskaan käynnistyneet kunnolla, ja seurasi lopullinen romahdus... Nyt poika elää kuin haamu, vain tyhjänä kuorena itsestään...
Tämä nyyhkyjuttu on alkanut lyhentyä viime aikoina. Onko aihetta toivoa, että se kutistuisi näkymättömiin?
Alue: Aihe vapaa
Miksi olet noin kauan ollut?