Lue keskustelun säännöt.
Uhmakkuushäiriö, kokemuksia?
21.09.2009 |
epäilen että meidän pojalla on uhmakkuushäiriö, kaikki oireet täsmää sitä myöten että ongelmat alkoivat todenteolla vasta koulussa. Ollaan menossa psykologin juttusille ja selvitellään asiaa koulussa, mutta ennen sitä kuulisin mielelläni kokemuksia.
Mun pojalla tähän ei liity keskittymisongelmia vaan "vain" uhmaamista, raivostumista, sos. ongelmia ja säännöistä piittamattomuutta ja näitä lähinnä koulussa. Kotona menee paremmin ja poika pysyy aisoissa. Onko joillakin vastaavat ongelmat helpottaneet pitkäjänteisellä työllä? Oletteko saaneet terapiaa tms?
Kommentit (4)
eli vähän vaikea vastata, kun ei tiedä, mistä se teillä johtuu. Usein se johtuu keskittymisen ongelmista (adhd) tai kommunikaation ongelmista (as tai kehitysviiveet) tai sitten vanhempien laiminlyönneistä tai ylitiukkuudesta tai ylivaativuudesta. Jälkimmäisiin on helpointa saada apua, jos vaan oma kantti kestää. Ensimmäiset vaatii hirveästi työtä.
MEille ei koskaan päässyt kehittymään uhmakkuushäiriötä kun pojan as havaitiin kuitenkin ajoissa. Me on saatu siihen kuntoutusta 2 vuotta ja nyt tuntuu että asiat on paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
keskittymisongelmaa. Myös kommunikaatio yms. tuntuu olevan ok. Sosiaalista ongelmaa pojalla sen sijaan on ollut aina: leikki sujuu yhden kaverin kanssa mutta isommassa porukassa menee tönimiseksi tai sitten poika vetäytyy. usein hän ei tunnu ymmärtävän, mista muut suuttuvat tai miten leikkiin voisi mennä mukaan.
Olen yrittänyt miettiä, mikä meidän kasvtauksessa voisi tämän aiheuttaa, mutta se on vaikeaa kun ongelmia esiintyy lähinnä silloin kun me vanhemmat emme ole paikalla. Esim. pojan harrastus sujui hyvin niin kauan kuin minä seisoin aina kentän laidalla, mutta heti kun jätimme hänet yksin harjoituksiin, meni uhitteluksi.
Kotona raivarit ovat vähentyneet huomattavasti ja kiukku menee ohi paljon aiempaa nopeammin. Tottelee kieltoja ja käskyjä vilkkaammin kuin 10-vuotias veljensä, jolal ei koulussa ole koskaan ollut ongelmia. Poika on hellyydenkipeä ja suloinen. Koulussa kiroilee, puistelee nyrkkiä ja kieltäytyy osallistumasta opetukseen. Toivoimme että kyse olisi ollut vain ekan luokan takkuilusta, mutta sama meno näyttää jatkuvan tokallakin. Ja nyt alkaa tietysti todella pelottaa että tämä vain pahenee eikä poika löydä koskaan paikkaansa maailmassa.
he eivät ole saaneet kiukutella yhtään siellä. Sitten kun päästään vanhempien silmien ulottumattomiin, niin posahtaa.
Kuitenkaan en yksiselitteisesti vanhempia ihan joka tilanteessa lähtisi osoittelemaan, pitäisi olla joku "alan ihminen", joka näkisi paremmin ongelmat. Eikä syyttely sitä paitsi mitään auta. Se auttaa, jos joku osaa konkreettisesti osoittaa uusia keinoja, mitä kokeilla jos vanhat eivät auta.
Lapsissa on hirveästi eroja, yhdelle perheen linja sopii hyvin ja toinen kaipaisi kasvunsa takia erilaista otetta.
Eikös tämä ole muotidiagnoosi? Kai nyt jollain on kokemusta.