En pääse yli isäni kuolemasta!

Pääse jo yli siitä.

Tiedän tunteen. Olen koko tähänastisen aikuisikäni etsinyt isäni kaltaista puolisoa. En löydä mistään.

Tää voi muodostuu ongelmaks ku mies on liian hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Tää voi muodostuu ongelmaks ku mies on liian hyvä.

Missä muka on hyviä miehiä? Ei missään! Suurin osa niistä on huijareita ja naisten tunteilla leikkijöitä. Nainen on miehelle roskis!

Terapiaan

Mun äiti ei ole päässyt yli isänsä kuolemasta.

Tuo kaipuu on varjostanut koko hänen tapahtuman jälkeistä elämäänsä. Vuosikymmeniä.

Hänen äitinsä kuoli iäkkäänä ja aluonnoliisemmin. Siitä pääsi yli.

Mulls vei 22 vuotta. Suru ei tietysti ikinä mene kokonaan pois, mutta asia ei vaivaa enää joka hetki.

En minäkään ja isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Olen hyväksynyt sen, että kaikkien läheisimpien ihmisten kuolemasta ei tarvitse päästä yli vaan niiden kanssa on vain opittava elämään. Rakkaat ihmiset kulkevat mukanamme ajatuksissa ja sydämessä.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ja isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Olen hyväksynyt sen, että kaikkien läheisimpien ihmisten kuolemasta ei tarvitse päästä yli vaan niiden kanssa on vain opittava elämään. Rakkaat ihmiset kulkevat mukanamme ajatuksissa ja sydämessä.

Tämä!

Te jotka ette ole päässet yli, oletteko kokeilleet ammattiapua?

Mun isä kuoli 53-vuotiaana 1987. Hän oli taksikuski ja menehtyi sydäriin kesken ajon. Taksi ajautui kiviseen rotkoon ja 3 matkustajaa kuoli siinä samalla. Olin silloin 11 ja se oli meille (ja uhrien omaisille) kova isku. Olin ihan pirstaleina pitkään, itkin isääni viikkotolkulla. Tiedän että äitinikin itki monet kerrat vaikkei näyttänyt sitä koskaan mulle. Vieläkin muistelen häntä päivittäin. Olin isän tyttö. Hän oli ihana isä. Paljon jäi hyviä muistoja hänestä.

Hyviä ihmisiä jää kaipaamaan ihan mielettömästi.

Otan osaan Suruusi

.

Voimia Sinulle!!! Menetin oman isäni myös liian aikaisin. Aika ei paranna haavoja mutta opettaa kipeästi tulemaan arpien kanssa jotenkuten toimeen. Vaikeaa silti on joten etsi ammattiapua jos et kestä!

Aina on mielessä minulla minun 'Daddy'.

Pakko sanoa näille ammattiapu tyypeille että se on vähän turhaa, tärkeän ihmisen kuolemasta ei tavallaan pääse ikinä yli, asia ei ikinä unohdu, mutta ajan kanssa sitä ajattelee vähemmän, mutta on päiviä jolloin suree ja saa surra, se on luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa näille ammattiapu tyypeille että se on vähän turhaa, tärkeän ihmisen kuolemasta ei tavallaan pääse ikinä yli, asia ei ikinä unohdu, mutta ajan kanssa sitä ajattelee vähemmän, mutta on päiviä jolloin suree ja saa surra, se on luonnollista.

Näin se on!

🥲🥲 surullista.

Olin 37 kun isäni kuoli. Olisin halunnut pitää isäni elämässäni pidempään. Tavallaan kaikki jäi kesken. Ikävä on edelleen, suru aaltoilee.

Omalla rakkaalla isälläni todettiin juuri syöpä. Avasin tämän keskustelun ja itkuhanat aukesi. Pelkään niin paljon että menetän isäni 🥲🥲 tsemppiä teille kaikille.