Te vanhemmat, joilla itsellänne on nepsy

Minkälaisena koette vanhemmuuden? Tai te joilla on jo aikuisia lapsia, mikä teillä on suhde heihin?

Itse epäilen että vanhempani ovat syvästi autismikirjollla, sen diagnoosin sain itsekin kolmikymppisenä. Olivat usein väsyneitä, äksyilivät toisilleen, eivät jaksaneet oikein tehdä kanssani mitään ja nyt aikuisiällä eivät pidä muhun mitään yhteyttä oma-aloitteisesti. Isälläni on mielenkiinnon kohde joka täyttää hänen elämänsä ja ajaa talouden ahdinkoon. Tuskin edes huomaisivat, jos en soittaisi heille kuukausiin tai vuosiin. Olen siis ainoa lapsi, senkin epäilen johtuvan autismista.

Kahvilla heillä saa käydä vain pikaisesti, ja ei mielellään yökylässä. Sen olen kuitenkin huomannut, että vanhempieni keskinäiset välit paranivat huimasti kun muutin pois kotoa; nykyään eivät malta olla vapaa-ajalla erossa toisistaan ja äitinikin on usein mukana tuossa isäni harrastuksessa. Lapsuudessani he välttelivät toisiaan ja eivät ikinä osoittaneet hellyyttä toisilleen silmieni edessä. Joskus mietin että pilasin heidän elämänsä, ja itse nyt diagnoosin omaavana en ikinä voisi tehdä lapsia kun voimavarat hädin tuskin riittävät itsestäni huolehtimiseen.