Lue keskustelun säännöt.
Ihmisten on vaikeaa uskoa heikkolahjaisuuttani
11.08.2021 |
Tai siis nykyään pitää olla poliittisesti korrektimpi ja puhua laaja-alaisista oppimisvaikeuksista. Minulla on siis tämä diagnoosi, jonka sain ollessani yläkoululainen. Asiaa tutkittiin viime vuonnakin aikuisiällä ja älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Todennäköisesti minulla on edelleen heikkolahjaisen paperit.
Eniten minua tässä tympäisee se, että kukaan ei tahdo uskoa tätä. Ei, vaikka todistaisin papereita näyttämällä. Miksi joku psykologi tai lääkäri mutuilisi tällaisilla asioilla? Aina, kun puhutaan koulutus- tai ammattiasioista, niin otan koko ajan tuon heikkolahjaisuuteni esille. Esimerkkitilanne vuoden alulta ollessani kansanopiston lyhytkoulutuksessa: kerroin etsiväni sellaista ammattia, jonka voisi opiskella ammattikoulussa ja työ olisi fyysisesti kevyttä. Opettaja ihmetteli kysyen, että eikö se oma ala voisi löytyä muualta kuin ammattikoulusta. Totesin olevani heikkolahjainen, mikä on ihan raaka fakta, mutta opettajan oli vaikeaa uskoa asiaa.
Juuri tällaisten ihmettelijöiden takia olisin mieluummin kehitysvammainen kuin tällainen väliinputoaja, joka tosin on suorittanut tavallisen ammattikoulun, jossa alkuun tuli mutkia matkaan. Saisinpa ainakin matalan älykkyyden anteeksi ja jopa kaiken hölmön ja harkitsemattoman käytöksen, vaikken tosin nyt koskaan ota turhia riskejä (esim. nosta pikavippejä, en ottaisi edes pientäkään koska luottotiedottoman kohtelu on paljon pahempaa kuin vankilassa lusineen ihmisen).
Koen oman tilanteeni ihan toivottomaksi, kun mistään ei halua kiinnosta tai ei huvita. Pelkään itselleni vaikeita tai epämukavia asioita. En yläkoulussakaan jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän" tai "ei jaksa". Totta se on, olen ihan sanasokea. Minulle jäi myöhemmin esim. evoluutiosta ja kasvihuoneilmiöstä kuva mieleen, muttei sanoja. Tuntuu, että niitä pitää käydä useita päiviä läpi. Ei syytäkään ole koulu maistunut ja koulun käyminen on ollut minulle rääkkäystä jo siitäkin syystä, että olin nuorempana kylän vihatuin ilman järkevää syytä. Olen oikeasti traumatisoitunut, vaikka ammattikoulu ja oikea työpaikka ovat olleet sellaisia, missä minusta on pidetty tai on tultu edes toimeen.
On niin rankkaa olla helvetin tyhmä ja tiedostaakin se. Minähän totean sitä melkein joka paikassa. Mitä sitä nyt asiaa alkaa kaunistelemaan? Lapsesta saakka saanut kuulla olevani outo, mutta ihmeellistä etten ole tyhmyydestäni kuullut mitään lukuun ottamatta paria tyyppiä, jotka haukkui vajaiksi ja vammaiseksi. Äitikin totesi kerran minun olevan yhtä tyhmä kuten sisarpuoleni.
Olen pitkäänkin ajatellutkin minussa olevan vikaa, kun kiusattiin: olin koulun nössöin ja helposti itkevä. Tämähän sai sitten luomaan itselleni kovispersoonan vieraiden ihmisten edessä, ja se oli vain teatteria. Koitin vain tällä keinolla saada hyväksynnän. Toivoisin oikeasti olevani joku toinen ja jostain syystä minua kiehtookin naamiaiselämä: olla joku toinen ihminen. Jopa sen takia näytteleminenkin kiehtoi, astuin jonkun toisen saappaisiin omieni sijaan. Omassa elämässä kun ei ole ollut mitään hienoa, ja peruskoululaisenahan valitin tyytymättömyyttäni ajatellessani, kuinka muilla (myös sukulaisilla) oli "täydelliset" perheet, jotka matkusti ulkomailla ja oli rahaa. Aivan syystäkin häpesin perhettäni ja joillekin jopa valehtelin perhetaustoistani. On myönnettävä se fakta, miten munaton nainen olen luonteeltani. Ei rohkeutta, ei uskallusta ottaa riskejä tai mokata miettiessäni, mitä muut ajattelee. Voin olla myös vainoharhainen, mutta peruskoulussa se oli oikeasti todellisuutta ja sen takia toivoin olevani jopa näkymätön.
Kommentit (4)
Sanoit: "olen ihan sanasokea".
Totta, olet tässä oikeassa. Et ilmeisesti ymmärrä mitä olet kirjoittanut, vai kopioitko jostain?
Tekstisi kokonaisuudessaan ilmaisee aivan muuta, kuin mitä siinä itsestäsi väität. Mt-ongelmiin saa ammatiapua, kun vain pyytää. Trollaus pakko-oireena on varmaan jossain päin diagnosoitu sairaudeksi? Etsi apua ongelmaasi, täällä vain ruokit sitä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanoit, että työpaikalla sinusta on kuitenkin pidetty. Etkö ole enää työelämässä? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä muut sinun älykkyydestäsi ajattelevat, kunhan kohtelevat sinua hyvin. Pyri olemaan erossa ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä.
Ravintola-alalta valmistuttuani viisi vuotta sitten sain heti allekirjoitettua työsopimuksen ravintolassa, jossa suoritin viimeisen työssäoppimisen (nykyään ei tosin käytetä tuota sanaa). Työsopimus tosin tarvittaessa kutsuttava, mutta työmuodon luonteesta huolimatta töitä riittänyt. Tosin koronan takia ollut nyt hiljaiseloa.
On kuitenkin oltava realisti, sillä selkä ei taida enää kestää kyseisestä työtä. Opiskeluaikoina olikin helvettiä suorittaa a la carte -harjoittelu, joka keskeytyi muistini mukaan kolme kertaa. Olin niin peloissani lautasten kantelua kohtaan, mikä sai käteni vapisemaan kantaessani lautasia. Pelkäsin oikeasti jopa kompastuvani lautasten kanssa ja olisi tehnyt mieli huutaa siinä tilanteessa. Minulla meni tuosta harjoittelusta selkä niin kipeäksi, että jopa sängystä nouseminen oli vaikeaa. Minulle oikeasti tuli pelkoja tuota harjoittelua, oikeasti. Luulin aiemmin, että vain sodasta saa traumoja, mutta minun traumat ovat eri luokkaa: lautasten kantaminen kahdella kädellä. Minulle vieläkin tulee nuo tilanteet mieleen, jos joudun jossain työympäristössä tekemään tuota. Minulle myös tuo pakollisuuskin on ollut "pelottavaa" ja totesinkin aiemmin, etten enää koskaan opiskele. Eläisinpä aikaa, jolloin ammatin sai itse oppia.
On kait pakko tyytyä ravintolatyöhön, menkööt vaikka selkä pas kak si. Muuhun minusta ei ole matalan älyn puolesta. Haluaisin kyllä työn, jota voisi tehdä yksin, mutta ei sellaista hirveämmin löydy ammattikoulusta. Välinehuoltoon kyllä perehdyin, mutta on sekin unohdettava ottaen huomioon fyysiset vaatimukset. En ole matematiikassa haka, koska kyseinen aine oli helpotettu peruskoulussa. Hyvä, kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4 ja kassallakin on voinut luottaa, että osaan antaa oikean summan rahaa takaisin. Ei ainakaan kukaan kassaraporttia tutkinut ole epäillyt minun kohdalla, että jokin meni vikaan. En ole mikään paras päässälaskija, vaikka toisaalta olen näkemisen kautta oppinut että paljonko annetaan tietystä summasta takaisin. Osaan kuitenkin sentään laskea rahat ja lasken toistekin, jos epäilen laskupään menneen sekaisin.
Älkää nyt vitsaillen ehdottako poliitikon uraa (erioten Vihreisiin liittymistä, mikä ei kyllä minun puolue ole) ja kertoko, kuinka heikkolahjainenkin pärjää politiikassa. Se on jo niin kulunut vitsi tällä palstalla. Äänestän kyllä ja yleensä perehdyn minua kiinnostaviin ehdokkaisiin, sillä haluan miettiä tarkkaan, että kuka olisi järkevin vaihtoehto. En halua, että yhteiskunnan asioista päätetään tunteilla järjen sijaan. Kaipaan realistisempaa politiikkaa.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Sanoit: "olen ihan sanasokea".
Totta, olet tässä oikeassa. Et ilmeisesti ymmärrä mitä olet kirjoittanut, vai kopioitko jostain?
Tekstisi kokonaisuudessaan ilmaisee aivan muuta, kuin mitä siinä itsestäsi väität. Mt-ongelmiin saa ammatiapua, kun vain pyytää. Trollaus pakko-oireena on varmaan jossain päin diagnosoitu sairaudeksi? Etsi apua ongelmaasi, täällä vain ruokit sitä lisää.
Voin tarkentaa, mitä tarkoitan sanasokeudella. Minun on vaikeaa selittää jotakin sanaa, mutta sitten taas näen sen kuvina. Minulle ei vaan kerta kaikkiaan jää helposti päähän. Oli esimerkiksi helvetin vaikeaa selittää, mikä on kasvihuoneilmiö, kun sitten taas kuva tuli mieleen. Ymmärrän kyllä, mitä luen, mutta olen ihan dementikko, että ei jää päähän.
Aloituksen olen itse kirjoittanut ihan alkaen ilman, että olisin kopioinut joltakin. Olet oikeassa, että kärsin jostakin mielenterveydellisestä ongelmasta. Yläkoulussakin epäilin masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutten koskaan saanut kysymyksiini vastausta lukuun ottamatta koulukuraattorin teettämää masennustestiä (tiedän, eihän se ollut diagnoositesti) ja hän oli sitä mieltä, ettei minulla masennusta ole. Rohkenin olla eri mieltä, kun oli antaa selvää näyttöä asiasta (koulukiusaaminen, itsensä vihaaminen, ulkonäköpaineet). Ei hän itsekään ollut kiusaamiselle sokea, koska hänen kanssahan niitä asioita selvittelin. Olisi pitänyt sittenkin tehdä rikosilmoitus tai siis äidin olisi pitänyt tehdä se, ainakin edes yrittää. Enää tosin sillekään ei voi tehdä mitään. Mielestäni haukkuminen on vammauttavampaa kuin se, että joku olisi antanut turpaan. Kuvittele tilanne: joka päivä sai kuulla haukkumanimeä ja kaikki vain muisti minut haukkumanimenä. En tehnyt mitään pahaa kenellekään. Minulle tuli tunne, että minä olin syyllinen kaikkeen.
Enpä ole tuntenut olevani perheessäkään rakastettu ja juurikin äidin kommenttien takia koin ulkonäköpaineita ja stressasin, ettei mikään vaate pue minua. Ei, äiti ei painosta alkanut huomauttamaan, vaan kommentit kohdistui enemmän pukeutumistyyliini (kiinnostuin yläkoulussa tuolloin Japanista ja erioten mangasta ja animesta). Aivan syystäkin olin identiteetin kanssa hukassa. Kaipaan jopa nuoruutta, koska tuntuu, etten saanut sitä elää. En toki ole alkanut elämään kuin nuoret vain sen takia, että saisin kokea. En lähde munattomana karkuun tehdessäni virheen, vaan myönnän sen, että tulipa paskasti tehtyä. Tiedän nykyään pakenemisen olevan pelkurin merkki. Olen kyllä lainkuuliainen ihminen, joka ei kävele edes punaisia päin.
Paheeni onkin sitten laiskuus, jonka olen koennut itselleni helpoimmaksi reitiksi - erioten yläkoulussa. Siinä kun ei sentään mitään suurempia vaadita. Muuten hoidan tukiasioita kuntoon ja maksan laskuni ajoissa. Siihen voi luottaa, että tulen oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ei koskaan tule näissä tilanteissa sellaista ajatusta mieleen, että en missään nimessä tai ei kiinnosta.
- ap
Sanoit, että työpaikalla sinusta on kuitenkin pidetty. Etkö ole enää työelämässä? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä muut sinun älykkyydestäsi ajattelevat, kunhan kohtelevat sinua hyvin. Pyri olemaan erossa ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä.