Loppuraskaus ja mielialan ongelmat

Olen raskaana viikolla 37. Minulla on mielialalääkitys, jota on alettu purkamaan. On tullut ahdistusta ja mielialanvaihteluja, jotka liitän ensisijaisesti hormonitoimintaan. Mieli oli ailahteleva jo ennen kuin lääkitykseen koskettiin. Mutta on vaikea erottaa, mikä on ns. normaaliin raskauteen kuuluvaa oireilua ja mikä mielen heikkoutta.

Ahdistaa. Tuntuu, että pää on täynnä. Sinne ei mahdu välillä enää mitään; ei ihmisten ääniä, ei musiikkia. Parempi istua vain hiljaa silmät kiinni ja yrittää tyhjentää itseään että jaksaa taas tämänkin päivän loppuun. Vaippaikäisen taaperon kiukuttelu saa suuremmat mittasuhteet mielessäni kuin pitäisi. Mieheni on mielestäni välillä uskomattoman tyhmä ja saamaton. Itkettää tämän tästä ja erittäin räkäinen itku voi kestää pitkäänkin. Pahimmassa olossa tuntuu, että haluan lakata olemasta. Seuraavassa hetkessä jaksan taas ja kikatan taaperon kanssa leikkiessä.

On kipuja. Vähäisessäkin rasituksessa vauvavatsaan alkaa sattua. Häpyliitos on tulessa. Olen ollut siksi saikulla töistä jo 6 vkoa ennen äitiysloman alkua. Kotitöitä en pysty juuri tekemään. Istun tuolilla jotta saan tiskikoneen täytettyä. Suihkussakin alkaa heikottaa jos en pääse välillä istumaan. On raskausdiabetes, joka tekee välillä huonovointiseksi. Nyt tuli peräpukamatkin. Takapuolessa viiltävää sykkivää kipua tauotta. Öisin käyn 4-5krt vessassa ja hikoilen. Öisin tarvitsen koko parisängyn itselleni levottoman unen vuoksi ja mies nukkuu vierassängyssä. Sitten on tämä saatanan korona. En tykkää pitää maskia koska en saa happea ja siksi täytyy olla enemmän kotona kuin ihmisten ilmoilla. Kavereita ei livenä ole. On siis vaan tämä saatanan pitkä raskaus kaikkine vaivoineen, taaperoarki ja vauvan tulemisen valmistelu.

Mies ei ymmärrä miksi minua ahdistaa. Mies ei ymmärrä miksi minä huudan koko ajan. Sekä neuvolan th että psyk.sairaanhoitaja on hänelle koittanut moneen kertaan selittää, että kyseessä on tosi kuormittava aika ja odottavan äidin käytös on "normaalia" olosuhteisiin nähden. Mutta minulle mieheni viesti on se, että olen huono äiti, huono odottaja, ja asiat olisi paremmin jos kävisin vaikka lenkillä.

Luin netistä, että äidin loppuraskautta helpottaa jos puoliso on tukena. Tuntuu, että minua ei tueta ja oireilen senkin takia enemmän.

Tarina kertoo että muitakin hulluja raskaana olevia on olemassa. Etten ole outo friikki. Että hormonit (ja olosuhteet) voivat ihan oikeasti tehdä hirviön. Vai elänkö minä ihan omassa maailmassani viittä vaille osastohoidossa?