Ongelmani: en ole vuosikausiin suuttunut kenellekään. Muita? Apua? Kokemuksia?

Kyllä minä olen suuttunut, mutta en ole suuttunut silloin, kun olisi pitänyt. Esim. olin muutaman vuoden töissä paikassa, jossa oli tosi kamala pomo. Kaikki muut olivat sydänjuuriaan myöten häneen suuttuneita - paitsi minä.



Järjellä tiedostan, että hän teki todella väärin minua kohtaan. Kun pysähdyn ja mietin, mitä asiasta tunnen (siis nyt pari vuotta jälkikäteen), niin olen lähinnä loukkaantunut ja surullinen. En vihainen kuitenkaan.



En minä tiedä, miksi pitäisi suuttua? Viha on useimmille ihmisille se kaikista ensimmäinen tunne. Kun viha purkautuu, tulee esille muut (todellisemmat, syvemmät) tunteet. Kyetkö sinä tuntemaan näitä surun tunteita?

Ehdottomasti. Jotenkin vain pelkään että olen kasannut itselleni vihaa johonkin ja että se jossain vaiheessa purkautuu. Sitä tilannetta minä pelkään jo etukäteen ihan kauheasti.



Mihin se kaikki viha menee? Sitä minä tässä ihmettelen?



Mutta samaa minäkin ihmettelen mitä sinäkin, ymmärrän näkökantasi. Eli onko pakko suuttua?



Minun kyllä pitäisi uskaltaa suuttua, olen selvästi liian kiltti. Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun minä PELKÄÄN suuttua.

Eli onko pakko suuttua?

Minä en koe olevani liian kiltti, vaan rauhallinen ihminen. Lähivuosina olen suuttunut vain esikoiselleni (kun osaa olla joskus todella ärsyttävä). Joskus teini-ikäisenä riitelin vanhempieni kanssa joitakin kertoja.

Joskus mietin pitäisikö sitä suuttua. Esim. miehelleni. En kuitenkaan koe että saavuttaisin mitään ihmeempää suuttumalla. Saan usein ajatukseni perille ihan kertomalla mihin olen pettynyt tai haluaisin muutosta. Voin olla hetkittäin ärsyyntynyt, mutta tunne menee yleensä helposti ohi, minun ei tarvitse näyttää sitä muille suuttumalla. En siis tunne edes ajatuksissani olevani vihainen ja suuttunut.

Läheiset ihmiseni ovat mukavia, ystävällisiä ihmisiä. Minusta ei ole mitään syytä suuttua heille. Vai pitäisikö sitä suuttua mihelle jos hän unohtaa margariinin pöydälle? En viitsisi hakemalla hakea riitaa.

Töissä (psykiatrisesti sairaiden, väkivaltaisten nuorten parissa) taas ei ole järkevää suuttua, enkä suututakaan. Olen niin tottunut olemaan se "vi*un hu*ra kyylä natsi" että ei tunnu missään (joskus vähän naurattaa). Voin esittää suuttunutta ja tiukkaa, mutta oikeasti en kiehu. Työkaveritkin ovat kivoja (pääsäntöisesti).

Mä en siis aio tehdä suuttumattomuudestani ongelmaa. Uskaltaisin suuttua jos siihen olisi tarve. Ei vaan ole.

Patoutuneet vihantunteet tekevät huonoa jälkeä, jos ei kotona ole saanut näyttää surua tai vihaa.



Toisaalta, voihan olla että toiset ovat luonteeltaan viilipyttyjä, ns. mikään ei heilauta. Itsestäni ajattelen niin, että asiat heilauttaa, mutta käsittelen ne niin, että tutkin niitä kaikessa hiljaisuudessa ja teen "sovinnon" itseni ja muiden välillä.

.. että asiat heilauttaa, mutta käsittelen ne niin, että tutkin niitä kaikessa hiljaisuudessa ja teen "sovinnon" itseni ja muiden välillä.

Minäkään en näkyvästi suutu, enkä oikein näkymättömästikään ;). Mietiskelen asioita itsekseni ja päädyn johonkin ratkaisuun.

Ihmettelen aina niitä puheita, kun sanotaan että pariskunnankin pitäisi tapella ja puhdistaa ilmaa. Me emme tappele/riitele ja takana jo kohta 20 yhteistä vuotta. Mistä ihmeestä sitä pitäsi riidellä? Hyvä ystäväni tosin suuttuu asiasta kuin asiasta ja saa riidan aikaiseksi vaikka maitopurkista. Meillä taas isoja riidanaiheita ei ole ja pienistä ei viitsi riidellä. En siis edes itsekseni suutu jostain mitättömästä asiasta.

Minulla ei ole yhtään painekattila-oloa. En tunne räjähtäväni vaikka en päästelekään paineita. Isompi painekattila se jatkuvasti hermonsa menettävä ystäväni on.