Sukulaiset saavat meidät voimaan pahoin surusta

Miksi näin 40-vuotiaana on vielä ihan helvetin vaikea hyväksyä sitä, että oma perhe on aivan perseestä, ja aivan epänormaali?

Meillä on kaksi pientä lasta, ja kun he syntyivät vanhempani ja veljeni perheineen eivät kukaan saapuneet näitä lapsia tai meitä katsomaan, mistään auttamisesta puhumattakaan. Kun heille lähettää viestiä ja kuvia esim lapsen kehityksestä tai muusta, lukevat viestin mutta eivät vastaa. Yhteydenpito EI ole normaalia, ei vastavuoroista, ei mitään😓😰

Veljeni on omaksunut itse ja perheineen tämän vanhempien mallin. Häntä pyydettiin lapsemme kummiksi, niin ei saapunut 1-vuotissyntymäpäiville, ei ole ehtinyt koko kesänä käymään, ja olemme jo 100-varmoja että ei saavu myöskään 2v päiville. Osoittaa kaikella tavoin että me, tekemisemme, elämämme, lapsemme tau heidän kuulumisensa eivät voisi vähempää kiinnostaa. Vaimonsa aivan samanlainen. Taas selityksenä ”korona” miksi ei voi lasta tavata yhtä kertaa vuodessa, vaikka toki ovat rokotukset saaneet ja me olemme lasten takia hyvin eristyksissä…

Olen surrut, itkenyt, ollut vihainen, pettynyt, kärsinyt verenpaineesta yms. Voin aikuisena edelleen niin pahoin tämän asian takia. Voiko tätä surkeaa mallia mitä he pikkulapsille antavat ja pahaa oloa mitä he meille aikuisille antavat kukaan tajuta?

Kävin muutaman kerran ihastuttavalla naispsykologilla jossa puhuin heidän käytöksestään ja omasta pahasta olostani heidän paskaan käytöksensä liittyen, ja hänen neuvonsa oli: lopettakaa yhteydenpito. Lopettakaa yksipuoliset vierailut. Lopettakaa taksina ja palokuntana oleminen että menette sinne, kun he eivät eväänsä liikautakaan. Veljen kutsuessa sinne lastensa syntymäpäiville ilmoitatte aivan samalla tavalla että emme pääse, kun on vähän kiireitä! Ja kun on korona!

Kokemuksia vastaavasta..? 😢🥺