Ahdistus ja alakuloisuus
Viimeiset kaksi kuukautta on ollut todella ahdistavia. Tuntuu, että olen täysin kadottanut itseni. Vuosi sitten nauroin, pidin hauskaa ystävien kanssa, tuntui riittävältä ja rakastetulta, en miettinyt juuri turhia ja ei ollut epävarmuuksia oikeastaan yhtään. Olen viime aikoina alkanut yliajattelemaan kaikkea. Nyt itsetunto näyttää nollaa, olen koko ajan alakuloinen ja tuntuu etten riitä kenellekkään. Ja se fakta ettei minulle ole edes tapahtunut mitään hirveää. Minulla on kaikki todella hyvin, mutta en silti ole onnellinen niin kuin ennen. Pelkään nykyään myös paljon tulevaisuuttani. En pysty elämään yli analysoimatta. Samat ajatukset kiertää kehää päässäni ja koko ajan tuntuu ikävä tunne rinnassa. Olen vasta 13v, joka kuulostaa hullulta, koska minun pitäisi juuri elää huoletonta elämää. Onko ketään, joka on joskus kokenut elämänilon ja itsevarmuuden menetystä tyhjästä tai juuri kadottanut itsensä?
Kuinka lisätä itsevarmuutta? Voiko itsensä löytää takaisin? Kuinka lopettaa muihin vertailu? Kuinka elää hetkessä? Mitä vinkkejä yliajatteluun ja itsensä jatkuvaan kyseenalaistamiseen? Kuinka alkaa elämään oma elämäänsä?
Kommentit (15)
Viimeksi olit 12 ja isä hakkasi. Camoon...
Lopeta vertailu muihin ja tee asioita ja se on riitettävä itsellesi ja muille.
Kuulostaa normaalilta elämänvaiheelta, joka menee aikanaan ohi.
Hyviä nuo kysymykset. Elämä on muuten mukavampaa, kun ei niin kauheasti vertaile itseään toisiin vaan keskittyy siihen mistä itse pitää ja mistä ei pidä ja mitä voi itse tehdä oman elämänsä hyväksi. Tuollaisena tylsänä ja masentavana kautena on aika levätä, eikä ottaa kovia suorituspaineita. Aikansa kutakin.
Ainakin oot jo yläkoulussa ja murrosiässä niin tietysti tunteet heittelee.
Onko sulla harrastuksia? Mistä tykkäät?
harrasta esim. Pianon tai kitaran soittamista, piirtämistä, tennistä. Harjoittelemalla sinusta voi tulla mestari.
Sillä saat helposti kumppanin ja uusi ystäviä jos muistat lisäksi olla ystävällinen.
Harrastan tanssia sen avulla pystyn ilmasemaan tunteita. Koulu on myös aina ollut yksi intohimoista, vaikka yleensä nuoret vihaavat koulua. Mä tykkään opiskella ja olen aina ollut hupppuoppilas. Suoriudun parhaintein paineen alla eli tietty määrä stressiä tekee minulle ihan hyvää.
Taipuvaisuutta perfektionismiin pidetään usein lähes ylpeyden aiheena, vaikka täydellisyyden tavoittelu harvoin kannattaa.
Perfektionismi voi olla hyödyllinenkin piirre, tulee siitä helposti raskas ja lamaannuttava taakka. Kun itseltä vaatii jatkuvasti aina vain parempaa, ei lopulta mikään riitä.
Olisko hyvä mennä juttelemaan jonnekin ammattilaiselle?
Psykoterapiaa? Tai jos oot lukutoukka niin lainaa kirjastosta aiheeseen liittyvä kirja..
En itse koe tarvitsevani ammattilaisen apua.
Puhun mielummin asioista äidilleni tai mummilleni.
Hei,
Totta kai löydät takaisin. Nyt on ollut vaan kaikille aika rankka vuosi takana kaikkien koronarajoitusten takia. Sulla on myös murrosikä ja sen takia moni asia tuntuu ehkä erilaiselta. Elämän muutosvaiheissa voi helposti tuntua siltä että on vähän eksyksissä. Ootko jutellut jonkun kanssa fiiliksistäsi? Sun iässäsi ei kannata vielä kovasti murehtia tulevaisuudesta. Kunhan käyt koulut loppuun.
Sanoit, että kaikki on hyvin ja se on hienoa. Oikeasti jos tulee kovin huonot fiilikset, kannattaa jutella joko omille vanhemmille, kouluterkkarille tai sitten soittaa vaikka MLL:n (Mannerheimin lastensuojeluliitto) tukipuhelimeen. Aina ei ole elämässä ihan helppoa, mutta yleensä asiat lopulta ratkeaa parhain päin :)!
En tiedä mutta ihan normaalilta kuulostaa.