Suvun aikuinen draamakuningatar, mitä ihmettä mielessä liikkuu?

Onko sinkku?

Joku persoonallisuushäiriö...

Kuvittelee olevansa jotenkin ylempänä toisia ihmisiä. Ei itse edes näe sitä.

Se on erikoista, että aina suvussa on se joku, yksi tai muutama ja he kuvittelevat saavansa todella ottaa elämäntehtäväksi käskyttää toisia, mutta anna olla, kun heille joku sanoo jotain, niin suuttuvat. Jännä miten vielä niiden omat ihan läheiset antavat tehdäkin sitä.

Sukulaisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä. Katkaise toksiset suhteet.

Ja kuvittelee kaikista aina pahaa ja tuo itseään esille, että hän on niin hyvä ja tekee kaikki oikein. Meidän suvussa on juurikin tuollainen. Ei näe yhtään mitään vikaa itsessä ja sitten kaikille riehuu. En enää ihmettele, että todella olen päättänyt olla enää tekemisissä yhtään. Joskus mietin, ihan itsekseni, että miten tuollainen näkisi oman toiminnan vain olevan joskus väärin, mutta ei. Sitäkin ajattelen, että kun ihmisillä on omaa elämää, niin siinäkin on asioita hoidettavana, niin tuo omat murheet muille ja ei näe että joskus pitäisi osata olla vain hiljaa, sekaantumatta toisten elämään.

Vierailija kirjoitti:

Joku persoonallisuushäiriö...

Juurikin sitä.

Mitä kautta hän kuulee niitä muiden asioita ja olisiko parempi jättää kokonaan kertomatta? Joillakin on tapana hoitaa asiat suoraan, eikä arvostele seläntakana. Viesteihin ja puheluihin voi jättää kokonaan vastaamatta, harva se yksinään kauaa jaksaa viestitellä.

Näitähän löytyy työpaikoiltakin.

Välit poikki.

Ei itse varmaan ymmärrä olevansa vaikea ihminen, mutta jos hänellä on puoliso tai lapsi tai lapsia, niin kyllä heidän pitäisi aidosti puuttua toimintaan.

On varmaan jokin luonne tuokin. 

Anoppi on juuri tuollainen. Vaihdevuodet ja vaikeuksia oman itsensä ja elämänsä kanssa, purkaa sitten toisiin sen noin.

Sillä on paha mieli jostain, oletettavasti siitä, ettei siitä välitetä. Sitten se purkaa sitä ääneen ja siitä välitetään entistä vähemmän ja kierre on loputon ja koko ajan siinä tulee lisää ei-välitetyssä kasvavaa vihaa ja purnausta ja sen kohteeksi joutuneiden loukkantumista ja vihaa...

Mikä tuon ketjun katkaisisi? Ei mikään, ei edes se, jos draamailija itse (kerrankin!) tajuaisi virheensä ja pyytäisi anteeksi. Siinä vaiheessa kaikki olisivat muutenkin jo niin kypsiä ja loukkaantuneita (ja haluavat olla, se on yksi tyydytyksen muotonsa sekin, että saa olla loukkaantunut ja päivitellä sitä suvun draamailijaa), ettei anteeksiantoa heru.

Surullisia tilanteita.

Mun tädistä tuli tuollainen, kun sen mies jätti sen nuoremman naisen takia. Täti oli sellainen vahva täti, ei pahalla tavalla vaan hyvällä, ja korkea-arvoisen kapiaisen vaimokin vielä. Kun se putosi, se oli putoaminen monella tasolla ja hirveä järkytys hänelle itselleen, ei hän osannut epäillä pettämistä.

Eron jälkeen tädistä tuli kamala riidanhaastaja kaikille kaiessa. Hän purki jätetyksi tulemisen suruaan sillä. Mä olin varmaan ainoa, joka sen tajusi. Mutta olin niin nuori, etten voinut tehdä sille mitään, tietenkään. Ja hän oli niin piikittelevä muakin kohtaan, etten edes lopulta osannut häntä sääliä, harmittelin vain, ettei hänelle käynyt sen huonommin. Tajusin toki, ettei ole reilua ajatella niin, mutta jos toinen on niin halpamainen, että iskee omiin heikoimpiin kohtiin, on tosi vaikea olla mikään jees us hahmo ja ymmärtää ja antaa anteeksi.

Tossa pähkinänkuoressa miten noi menee käytännön elämässä. Tarinoita, joilla ei ole onnellista loppua, ei vaikka joskus olisi syytkin näkyvillä ja sitä kautta mahdollisuus tehdä asioille jotain rakentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei itse varmaan ymmärrä olevansa vaikea ihminen, mutta jos hänellä on puoliso tai lapsi tai lapsia, niin kyllä heidän pitäisi aidosti puuttua toimintaan.

Joskus varmaan puoliso tai lapset eivät halua tehdä mitään. He vain katsovat sivusta ja taitavat antaa välillä jopa huonoja ohjeita lisää.

Osa on tai muuttuu tuollaiseksi. Ikäviä ihmisiä ovat. Rasittavat liikaa myös toisten elämää sillä tyhjällä läyhäämisellä.

Oman elämän tutkiminen olisi varmaan tarpeen, mutta eihän tuollaiset osaa sitä tehdä.

Ollaanko samassa suvussa. Ei kaikki opi, ei edes rinnalla kulkeva ihminen auta, vaikka sanomaan, että tuo ei ole oikein, jos on puoliso olemassa.

Kukin kykyjensä mukaan.

Käyttäytyvän puutteellisuuden piikkiin. Se, että on erilaisia ihmisiä opitaan jo päiväkodissa. Ei sen pitäisi ketään hämmentää. Vietä aikaasi täysipäisten ihmisten kanssa. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.