Lue keskustelun säännöt.
Sinä muille jatkuvasti kateellinen (kuten minä) tule ja kerro itsestäsi
22.07.2021 |
Aloitin keskustelun eilen rajattomuudesta. En löytänyt juuri ketään kommentoimaan, joka kokisi samoin, ajattelin että kateus on ehkä lähestyttävämpi aihe. Laitan tuon keskustelun seuraavaan kommenttiin linkkinä.
Minussa kateus aiheuttaa pakonomaisen ”uudelleenkirjoittamisen” tarpeen. Jos jollain on kaunis piha niin ajattelen että he pystyy siihen koska heillä ei ole lapsia, ja koska heillä ei ole lapsia niin heidän elämä on sisällötöntä ja köyhää.
Tämän jälkeen voin sääliä heitä ja minulle tulee esim hyvä olo jos saan auttaa heitä pihansa kanssa. Mutta jos se kukoistaa ja he hankkii vaikka lapsia, niin tässä vaiheessa mulla on taas jo paljon tietoa jolla voin tyynnytellä itseäni. Että se mies on niin rassukka eikä olis halunnut lapsia ja ne on onnettomia. Ja taas voin sääliä heitä.
Ja heidän elämänsä on mun silmissä VAAN tätä. Jos heillä sitten on vaikka jotkut pihajuhlat missä ne vaikuttaa onnellisilta niin saatan suuttua todella pahasti päiviksi ja taas on pakko keksiä joku millä saan ne ”järjestykseen” päässäni.
Tää aiheuttaa myös huomattavaa ahdistusta välillä :(
Kokeeko muut samanlaista? Huomaatteko että teette näin siinä tilanteessa? Minkälainen tausta ja lapsuus teillä on ollut? Turvaton?
Kommentit (8)
En ala lukemaan tuota kaikkea, mutta pliis mene terapiaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ala lukemaan tuota kaikkea, mutta pliis mene terapiaan
Olen jo.
ap
Mulla ei ole tuota ”uudelleen kirjoittamista”, on vain kateus ja viha. Minua on pahoinpidelty lapsena fyysisesti ja henkisesti. Olen vihainen ja katkera aika monelle. Psyykkisesti sairas vanhempani piinaa minua edelleenkin, vaikka olen reilusti yli 30.
Vierailija kirjoitti:
Musta ei ole välitetty lapsuudenperheessä ja olen kroonisen vihainen ja katellinen kaikille. Mutta, ei mua mitenkään kotona vihattukaan, sehän olisi aika aktiivista ja huomiota omalla tavallaan antavaa. Ongelma oli, että isä oli alkoholisti ja seurusteli pullon kanssa. Äiti teki kotihommat ja seurusteli isän kanssa ja oli masentunut. Me lapset olimme aivan näkymättömiä. Meille ei riittänyt vanhemmilla enää aikaa eikä energiaa. Ei se ollut edes rakkaudettomuutta varsinaisesti, pikemminkin kyvyttömyyttä handlata sitä surullita tilannetta. Kukaan ei ollut paha, kukaan ei ollut tahallaan kyvytön. Siksi tilannetta on vaikea edes vihata, pikemminkin sääliä. Mutta sääli on paha vankila. Siitä ei pääse pois, siinä ei saa tuntea olevan oikeassa toisin kuin ehkä saisi tuntea, jos joutuisi vihaamaan vanhempiaan. Joten en pysty purkamaan tuota tilannetta. Se aiheuttaa monenlaisia asioita, kuten kateutta ja vihaisuutta. Ei siis vihaa vaan vihaisuutta, että elämän alku oli niin kamala, mutta tavalla, josta ei voi edes oikein syyttää ketään. Inhoan kaikkia, joilla on helpompaa, ja jotka ovat sellaisia Pollyanna-hymistelijätyytyväisiä itseensä ja elämäänsä. Olen kateellinen onnistujille, koska itse en onnistu missään, en edes siinä, että olisin vihainen vanhemmille, joita säälin, vaikka varmasti minullakin olisi pitänyt lapsena olla oikeus olla rakastettu.
Harmi kun vanhempasi eivät koskaan selvittäneet että kuka olet ja että olet hyvä tyyppi. Selviät kyllä.
Minulla on autismi ja psyykkinen sairaus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole tuota ”uudelleen kirjoittamista”, on vain kateus ja viha. Minua on pahoinpidelty lapsena fyysisesti ja henkisesti. Olen vihainen ja katkera aika monelle. Psyykkisesti sairas vanhempani piinaa minua edelleenkin, vaikka olen reilusti yli 30.
Katkaise välit. Olosi paranee ja voit kokea siirtyväsi eteenpäin.
Musta ei ole välitetty lapsuudenperheessä ja olen kroonisen vihainen ja katellinen kaikille. Mutta, ei mua mitenkään kotona vihattukaan, sehän olisi aika aktiivista ja huomiota omalla tavallaan antavaa. Ongelma oli, että isä oli alkoholisti ja seurusteli pullon kanssa. Äiti teki kotihommat ja seurusteli isän kanssa ja oli masentunut. Me lapset olimme aivan näkymättömiä. Meille ei riittänyt vanhemmilla enää aikaa eikä energiaa. Ei se ollut edes rakkaudettomuutta varsinaisesti, pikemminkin kyvyttömyyttä handlata sitä surullita tilannetta. Kukaan ei ollut paha, kukaan ei ollut tahallaan kyvytön. Siksi tilannetta on vaikea edes vihata, pikemminkin sääliä. Mutta sääli on paha vankila. Siitä ei pääse pois, siinä ei saa tuntea olevan oikeassa toisin kuin ehkä saisi tuntea, jos joutuisi vihaamaan vanhempiaan. Joten en pysty purkamaan tuota tilannetta. Se aiheuttaa monenlaisia asioita, kuten kateutta ja vihaisuutta. Ei siis vihaa vaan vihaisuutta, että elämän alku oli niin kamala, mutta tavalla, josta ei voi edes oikein syyttää ketään. Inhoan kaikkia, joilla on helpompaa, ja jotka ovat sellaisia Pollyanna-hymistelijätyytyväisiä itseensä ja elämäänsä. Olen kateellinen onnistujille, koska itse en onnistu missään, en edes siinä, että olisin vihainen vanhemmille, joita säälin, vaikka varmasti minullakin olisi pitänyt lapsena olla oikeus olla rakastettu.