Hylkäämisen tunnelukko, kuinka yrität parantaa?

Olen pohtinut perusteellisesti, mistä hylkäämisen pelko on minulle tullut. Lapsuudesta (ankara, kylmä isä) ja koulukiusaamisesta (en kelvannut muiden kaveriksi, yläasteella ja lukiossa yökkäiltiin ja hyihyteltiin jos olin lähellä). Olen pyöritellyt sitä niin maan perusteellisesti ymmärtääkseni, että vika _ei ollut minussa_. En voinut mitään sille, että isäni on tunnevammainen ja teini-ikäiset olivat raakoja ja kehittymättömiä ymmärtämään, miten pahasti he satuttivat minua.

Olen opetellut rauhoittamaan itseni, kun alkaa pelottaa, että joku hylkää. Selitän itselleni mielessäni kuin lapselle, että tämä pelko nousi nyt pintaan, kun henkilö y käyttäytyi tavalla x. Tämä henkilö ei kuitenkaan ole isäni tai kiusaajani, eikä halua satuttaa minua. On mietittävä tarkemmin, tulkitsenko hänen käytöstään oikein vai hylkäämisenpelkolasieni läpi.

On opittava tunnistamaan ihmiset, jotka haluavat vain leikkiä kanssasi ja ennenkaikkea on opittava seisomaan omilla jaloillaan. Rakkaus ja luottamus toiseen ihmiseen ovat maailman hienoimpia asioita, mutta jos kaikki ympäriltä kaatuvat, kuka seisoo sinun puolellasi? Vain sinä itse. Terveen itsetunnon rakentaminen kestää, mutta se on sen arvoista.

En yritä parantaa, traumalapsuus väkivaltaisen narsistin lapsena, en saa apua tai terapiaa koska olen työkykyinen ja liian pärjäävä.

Olen harjoittanut enemmänkin lempeää hyväksyntää ja kehittänyt self-parenting taitoja (youtubesta löytyy hyvää materiaalia) eli olen nyt ikäänkuin itse itselleni lämmin ja rakastava vanhempi, mitä lapsena en saanut.

Erakko olen ja yksin viihdyn (johtuu lapsuudesta) enkä väkipakolla yritä tätä muuttaa, hyväksyn sen lempeästi. Hyvin pärjään ja työelämässä olen ihan menestynyt (olen ikäänkuin yksinäisessä roolissa ja vastaan itse päätöksistä, ei tarvitse tiimeillä).

En tiedä, kuinka moni tunnelukon kokenut vastaa tänne. Yritän kuitenkin kertoa jotain yleistä vinkkiä sen pohjalta, mitä olen lukenut aiheesta tunnelukot ja ahdistuneisuus eri asioiden ympärillä.

Millaisissa tilanteissa pelko aktivoituu? Onko esimerkiksi tilanteita, kun tunnet olevasi hauras ja silloin alkaa pelottaa, että sinut hylätään? Ehkä tietynlainen käytös toiselta tai se, että itse paljastat jotain itsestäsi josta tunnet epävarmuutta. Kannattaa myös huomata, että pelolla voi olla juurisyy tai siis jokin ymmärrettävä selitys, miksi se on ylipäätään olemassa. Monilla on menneisyyden kokemuksia, jotka ovat saaneet pelon pintaan. Armollisuus auttaa, prosessi voi olla hidas ja tulla takapakkia. Se on ihan normaalia.

Millaisia tulkintoja teet ihmisestä, jonka pelkäät hylkäävän sinut? Tulkitsetko herkästi toisen tekemisiä, tekemättä jättämisiä? Nämä tulkitsemiset kannattaa tunnistaa, jos ne aktivoivat sinussa pelkoa. Tulkinnat kun eivät välttämättä ole todellisuutta, vaikka ne voivat tuntua todelta. Epävarmuuden ollessa valloillaan sitä etsii hylkäämistä "todistavia" seikkoja vähän mistä tahansa.

Miten hylkäämisen pelko saa sinut käyttäytymään? Teetkö jotain tavallaan varmistaaksesi, ettei sinua hylättäisi? Jotkut esimerkiksi takertuvat toiseen tai jotenkin hakevat häneltä muistutuksia, että on rakastettu. Siitä saa hetkellisen tunteen, että on sittenkin turvassa eikä tule hylätyksi. Tästä voi syntyä ikään kuin kierre, että kaipaa ihan jatkuvasti näitä asioita, joista tulee se olo, että ei olekaan tulossa hylätyksi. Huono juttu tämä on silloin, jos se on pakkomielteistä - siis jos et vaikka hetkeen saakkaan tätä mikä saa olosi luottavaiseksi, ahdistus voimistuu kovasti. Ehkä siihen voi asteittain tottua, että epäilyksiä herättäviä tilanteita tulee eteen väistämättä? Ahdistuksen voittaminen on mahdollista, kun se alkaa lievittyä ja ei aiheuta enää sietämätöntä tuskaa. Ja jos pieni ahdistus jää taustalle, sen voi hyväksyä. Ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä.

Luulisin myös, että hylkäämistä pelkäävä yrittää olla enemmän kuin on ja miellyttää toista mahdollisimman paljon, koska ei usko kelpaavansa muuten. Voi olla, että jos jonain päivänä uskaltaudut olemaan mieleisesi ihmisen kanssa omana itsenäsi, pelko alkaa tasoittua, kun se ei toteudukaan sillä tavalla kuin kauhuskenaariossa. Monilla tästä hyviä kokemuksia, ehkä sellaisia selviytymistarinoita voi lukea netistä saadakseen toivoa?

Löytyi vanha ketju tunnelukoista, mutta onko kenelläkään aiheeseen uutta sanottavaa? Tai onko vinkata nettifoorumia, jossa olisi aktiivisempaa keskustelua tunnelukoista, turvattomista kiintymyssuhdemalleista ym?

Itsellä ainakin hylkäämisen, vajavuuden ja rankaisevuuden tunnelukot niin vahvana, että alkaa jo heijastua kaikille elämän osa-alueille. Olisin kaivannut vertaistukea samojen asioiden kanssa painivilta.

En ole tehnyt mitään maata mullistavia suunnitelmia. Mennyt vain tilanteen mukaan, yrittänyt ajatella tunnekuohun keskellä loogisesti ja ottaa hallittuja riskejä hylkäämisestä. Sen mukaan minkä verran pää kestäisi. On tässä rapatessa roiskunut ja anteeksi pyydetty puolin ja toisin, mutta yhä onnellisesti yhdessä.

Mulla on myös aina oma yksityinen talous kunnossa eron ja hylkäämisen varalta, se rauhoittaa jonkun verran. 

Itselläni oli hyvin kylmät ja keskenään tappelevat vanhemmat ja peruskoulussa sai kestää kiusaamista yhdeksän vuotta. Turha varmaan sanoa, että pahasti sitä lukion aikana masentui ja homma jatkuu näin kohta 30v, ja vast'ikään uskalsin hakea ammatillista apua.

Parisuhteita ei ole ollut enkä ihmettelisi jos ei tulisi koskaan.

Riittämättömyyden, vajavaisuuden ja hylkäämisen pelon suhteen olen itsekseni "opetellut" luottamista pehmolelujen ja halityynyn kanssa. Kuulostaa typerältä, mutta jopa tuommoinen leikkiminen on mielestäni auttanut, kun alkuun oli hankaluuksia puhua edes näille leluille.

Olen myös siitä hyvin kiitollinen, että minulla on ystävä ja hänen avovaimo joille voin jutella mieltä painavista asioista, eivätkä he tuomitse. Muutaman kerran olen vuolaasti itkenyt pahaa oloa ystäväni sylissä enkä häpeä sitä myöntää ja saan "lainata" avovaimoa juttuseuraksi jos jostain haluaisin jutella vain naisen kanssa.

Tärkein asia mitä olen oppinut on, että itsetunto on rakennettava oman itsensä varaan, ei muiden. Jos/kun ei ole niitä muita tukipilareina niin mitä jää jäljelle - sinä itse.

Itse en ole tällä hetkellä parisuhteessa. Pitkä suhde päättynyt vuosi sitten omasta aloitteesta, sen jälkeen olen ilmeisesti palannut vanhoihin kaavoihin eli rakastun vääriin ihmisiin joilta ei ole tiedossa muuta kuin uusia hylkäyshaavoja. Yritän vahvistaa ns. sisäistä vastuullista aikuista ja päästä irti tästä tuhoisasta ihmissuhdekierteestä. Vielä toistaiseksi tässä onnistumatta.

"Stand up and face your fears. Or they will defeat you"

Vierailija wrote:

Itse en ole tällä hetkellä parisuhteessa. Pitkä suhde päättynyt vuosi sitten omasta aloitteesta, sen jälkeen olen ilmeisesti palannut vanhoihin kaavoihin eli rakastun vääriin ihmisiin joilta ei ole tiedossa muuta kuin uusia hylkäyshaavoja. Yritän vahvistaa ns. sisäistä vastuullista aikuista ja päästä irti tästä tuhoisasta ihmissuhdekierteestä. Vielä toistaiseksi tässä onnistumatta.

Minäkin toistan koko ajan samaa. Kiinnyn niihin ihmisiin, jotka ovat kylmiä ja etäisiä. Nykyään tosin mielellään itse hylkään nämä ennen kuin he ehtivät hylätä mut. Ja sitten itken, kun kukaan ei halua olla mun kanssa. Kunpa mieleltään terveet ihmiset osaisivat arvostaa sitä mitä ovat saaneet! Minusta ei taida ehtiä tulla ehjää enää.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Itse en ole tällä hetkellä parisuhteessa. Pitkä suhde päättynyt vuosi sitten omasta aloitteesta, sen jälkeen olen ilmeisesti palannut vanhoihin kaavoihin eli rakastun vääriin ihmisiin joilta ei ole tiedossa muuta kuin uusia hylkäyshaavoja. Yritän vahvistaa ns. sisäistä vastuullista aikuista ja päästä irti tästä tuhoisasta ihmissuhdekierteestä. Vielä toistaiseksi tässä onnistumatta.

Minäkin toistan koko ajan samaa. Kiinnyn niihin ihmisiin, jotka ovat kylmiä ja etäisiä. Nykyään tosin mielellään itse hylkään nämä ennen kuin he ehtivät hylätä mut. Ja sitten itken, kun kukaan ei halua olla mun kanssa. Kunpa mieleltään terveet ihmiset osaisivat arvostaa sitä mitä ovat saaneet! Minusta ei taida ehtiä tulla ehjää enää.

Kuulostaa hirmu tutulta. Uusimpana ilmiönä olen huomannut sen, etten meinaa millään päästää irti illuusiosta että se viimeisin kieroutunut traumasidos hylkäävään ihmiseen olisi sittenkin rakkautta, koska sen hyväksyminen tuntuu jotenkin viimeiseltä naulalta arkkuun. Sen myöntämiseltä, että v*tut minä rakkauteen edes pystyn ja olen ikuisesti tähän itsetuhokierteeseen olen tuomittu. Vrt jos se olisi ollut rakkautta, niin minä pystyisinkin rakkauteen ja minua pystyisi rakastamaan ja kaikki aiemmat hylkäykset jotenkin mitätöityisi - tai niiden viesti, etten ole rakkauden arvoinen tai siihen kykenevä olisi lopullisesti todistettu vääräksi.

Mulla tuo näkyy mustasukkaisuutena ja kuviteltuna hylkäämisenä, jos miespuolinen kaveri meneekin esim. viettämään jotain juhlapäivää kaverinsa tai mikä pahinta, nuoruuden naispuolisen kaverinsa kanssa. Meillä on jonkinlainen tapailusuhde ja mulla on kehittynyt vahvoja tunteita, ikään kuin mielessäni olemme jo parisuhteessa, vaikka näin ei oikeasti ole. Tarkkailen hänen reaktioitaan ja etsin vahvistusta kuvitelmilleni. Hylkäämisen kokemus saa minut itkuiseksi ja vihaiseksi. Yritän rauhoitella itseäni muistuttamalla, että olen aikuinen vahva ihminen, joka ei tarvitse ihmissuhdetta voidakseen hyvin. Mieskaveri on fiksu, ja suhtautuu asiallisesti tunteisiini, olen joskus kertonut hänelle, että koen herkästi näin. Lapsuudenkodin ilmapiiri oli myrskyisä ja vanhemmat riitelivät jatkuvasti, isä yhkaili itsemurhalla ym.ym.

Vierailija wrote:

Mulla tuo näkyy mustasukkaisuutena ja kuviteltuna hylkäämisenä, jos miespuolinen kaveri meneekin esim. viettämään jotain juhlapäivää kaverinsa tai mikä pahinta, nuoruuden naispuolisen kaverinsa kanssa. Meillä on jonkinlainen tapailusuhde ja mulla on kehittynyt vahvoja tunteita, ikään kuin mielessäni olemme jo parisuhteessa, vaikka näin ei oikeasti ole. Tarkkailen hänen reaktioitaan ja etsin vahvistusta kuvitelmilleni. Hylkäämisen kokemus saa minut itkuiseksi ja vihaiseksi. Yritän rauhoitella itseäni muistuttamalla, että olen aikuinen vahva ihminen, joka ei tarvitse ihmissuhdetta voidakseen hyvin. Mieskaveri on fiksu, ja suhtautuu asiallisesti tunteisiini, olen joskus kertonut hänelle, että koen herkästi näin. Lapsuudenkodin ilmapiiri oli myrskyisä ja vanhemmat riitelivät jatkuvasti, isä yhkaili itsemurhalla ym.ym.

Minä olen sitä mieltä, että tällaisen trauman kanssa mikään "tapailusuhde" ei ole hyväksi vaan traumatisoi lisää. Kuulostaa kauhealta.

Samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, hylkäyspelkoiselle sitoutumaton kevytsuhde on täyttä myrkkyä. Olen myös sitä mieltä, että jos olet kerran ollut tunteistasi rehellinen, niin tuo toinen osapuoli on suoraan sanottuna aika m*lkku. On sitoutumiskammoisia mutta empaattisia ihmisiä, ja he irrottautuvat itse kuvioista joissa huomaavat toisen haluavan enemmän kuin heillä on antaa. Tuo ei ole sellainen ihminen. Tuo on ihminen, joka on kiertänyt sinut traumasidoksen turvin pikkusormensa ympärille ja käyttää sitä häikäilemättä hyväksi. Toivottavasti löydät itsestäsi voimia irrottautumiseen ja opit löytämään sellaisia rakkauden kohteita, jotka pystyvät tunteisiisi vastaamaan.

"Minä olen sitä mieltä, että tällaisen trauman kanssa mikään "tapailusuhde" ei ole hyväksi vaan traumatisoi lisää. Kuulostaa kauhealta."

Olen eri, mutta olen huomannut, että moni hylkäystraumasta kärsivä näyttäisi olevan samalla jonkin asteen sitoutumiskammoinen. Leimaudutaan niihin, joilta ei hyväksyntää ja kiintymystä tule kuin tipoittain, mutta samalla paetaan niitä jotka pystyisivät tarjoamaan aitoa kiintymystä, hellyyttä ja rakkautta. Siinä mielessä voi olla korostunut riski hakeutua juuri tuollaisiin kevyempiin suhteisiin. Sitoutumishaluiset vakaasti rakastavat kumppaniehdokkaat kun synnyttävät paniikkireaktion ja pakorefleksin. Ei ole helppo yhtälö, tämän kanssa painittu jo vuosia.

Nimim. Ajankohtaisesti umpirakastunut varattuun tuttuun ja samanaikaisesti kevytsuhteessa toiseen joka ei halua sitoutua.

No rehellisesti toteamalla että olen liian sekaisin ihmissuhteisiin, koska realistisesti uusien käytösmallien opettelu ja lukemattomat toistot uusien toimintatapojen suhteen vievät vuosia. Siis monia monia vuosia, ja koska muut ihmiset ovat useimmiten myös aivan sekaisin päästään näissä asioissa niin sen opettelun aika todennäköisesti vielä tuplaantuu koska sen toisen pitäisi haluta myös oppia kaikki täysin uudelleen, niin en edes pidä realistisena sitä että voisin ikäänkuin jonkun kanssa uudistua täysin.

Hyväksymällä sen että olen epäterve eikä minusta tule haluamalla terveempää ja elämässä tapahtuu toisaalta liian paljon niin etten pysty käyttämään 247 aikaa sellaiselle projektille. Vaikka se on kaunis ajatus.

Vierailija wrote:

No rehellisesti toteamalla että olen liian sekaisin ihmissuhteisiin, koska realistisesti uusien käytösmallien opettelu ja lukemattomat toistot uusien toimintatapojen suhteen vievät vuosia. Siis monia monia vuosia, ja koska muut ihmiset ovat useimmiten myös aivan sekaisin päästään näissä asioissa niin sen opettelun aika todennäköisesti vielä tuplaantuu koska sen toisen pitäisi haluta myös oppia kaikki täysin uudelleen, niin en edes pidä realistisena sitä että voisin ikäänkuin jonkun kanssa uudistua täysin.

Hyväksymällä sen että olen epäterve eikä minusta tule haluamalla terveempää ja elämässä tapahtuu toisaalta liian paljon niin etten pysty käyttämään 247 aikaa sellaiselle projektille. Vaikka se on kaunis ajatus.

Itse taas pitäydyn kevyissä ihmissuhteissa, vaikka niissä tuleekin entisten päälle uusia haavoja. Eikä ne suhteet aina ole omalta puolelta edes kevyitä, mutta toinen osapuoli on aina joko luonteen tai elämäntilanteen puolesta sellainen, ettei tarvitse pelätä vakavaan suhteeseen joutumista. Onhan tämä itsetuhon muoto, mutta elämä täysin ilman kosketusta ja läheisyyttä tuntuisi vielä kamalammalta.

Kukaan ei ole vieläkään onnistuneesti selittänyt minulle mikä on tunnelukko. Yritykset on yleensä jotain sisäistä tunnepuhetta jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Keittiöpsykologiaa.

Vierailija wrote:

Kukaan ei ole vieläkään onnistuneesti selittänyt minulle mikä on tunnelukko. Yritykset on yleensä jotain sisäistä tunnepuhetta jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Keittiöpsykologiaa.

Tiettyjä ongelmallisia käyttäytymis- ja ajatusmalleja. Tapa selittää ja luokitella ihmisten ongelmia. Jos ei koe yhdenkään tunnelukon kuvauksen osuvan omalle kohdalle, voi olla joko täysin tasapainoinen yksisarvinen, kärsiä ongelmista jotka eivät istu juuri tähän luokitukseen vaan joita kuvaisi paremmin joku toinen teoria, tai vaihtoehtoisesti kokea niin vahvaa tarvetta ongelmiensa kieltämiseen ettei uskalla niitä kohdata.

Vierailija wrote:

Samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, hylkäyspelkoiselle sitoutumaton kevytsuhde on täyttä myrkkyä. Olen myös sitä mieltä, että jos olet kerran ollut tunteistasi rehellinen, niin tuo toinen osapuoli on suoraan sanottuna aika m*lkku. On sitoutumiskammoisia mutta empaattisia ihmisiä, ja he irrottautuvat itse kuvioista joissa huomaavat toisen haluavan enemmän kuin heillä on antaa. Tuo ei ole sellainen ihminen. Tuo on ihminen, joka on kiertänyt sinut traumasidoksen turvin pikkusormensa ympärille ja käyttää sitä häikäilemättä hyväksi. Toivottavasti löydät itsestäsi voimia irrottautumiseen ja opit löytämään sellaisia rakkauden kohteita, jotka pystyvät tunteisiisi vastaamaan.

Kiitos vastauksesta, toivon itsekin löytäväni ihmisen, joka vastaa tunteisiini. En usko henkilön käyttävän mua tietoisesti hyväkseen, hänelläkin on omat traumansa ja on hieman estoinen. Välillä mua suorastaan huvittaa, kuinka tunnelukkomme täydentävät toisiaan niin ikävällä tavalla, toinen on hylkäyspelkoinen ja toinen välttelevä 😐kuin koulukirjaesimerkki.

"Kiitos vastauksesta, toivon itsekin löytäväni ihmisen, joka vastaa tunteisiini. En usko henkilön käyttävän mua tietoisesti hyväkseen, hänelläkin on omat traumansa ja on hieman estoinen. Välillä mua suorastaan huvittaa, kuinka tunnelukkomme täydentävät toisiaan niin ikävällä tavalla, toinen on hylkäyspelkoinen ja toinen välttelevä 😐kuin koulukirjaesimerkki."

Tämä selittää minusta sen, miksei henkilö kykene tarjoamaan sinulle sitoutunutta parisuhdetta. Ei kuitenkaan täysin selitä sitä, miksi henkilö jatkaa sinun roikottamistasi. Helposti se hylkäyspelkoinen kokee, että tavallaan ollaan samassa veneessä, kumpikaan ei pääse irti sairaasta suhteesta. Mutta eihän se ihan niin mene. Vetäytyjä ei ole suhteessa siksi että on niin rakastunut ettei pääse irti, vaan siksi että roikkuja on siinä helposti tarjolla. Mutta tässä menee oma aikansa sisäistää nämä asiat ja päästää irti. Jos et ole vielä valmis et ole.