Miten jaksatte omia heikkouksianne parisuhteessa?

Minusta tärkeää on se, että itse huomaa ne omat vaikeat piirteensä, sanoo ne ääneen, pohtii mistä ne johtuu ja yrittää kehittää niitä. Jos itsekin pitää piirteitä rasittavina, saa niitä vähän kerrallaan jos nyt ei poistettua, niin ainakin hiottua parempaan suuntaa. Ja osaa pyytää anteeksi paremmin kun tunnistaa taas käyttäytyneensä huonosti.

Itsekin pystyn suhtautumaan toisen heikkouksiin paremmin, jos hän pystyy ne myöntämään ja ymmärtää käytöksen olevan ikävää. Stressiä ja vaikeita hetkiä arjessa on meillä kaikilla joskus ja silloin ei kukaan ole sitä parasta seuraa.

Jos käytös menee liian pitkälle, kuten päihteet, toisen kontrollointi, väkivalta, masennus, riippuvuudet, jne. silloin pitää viimeistään hakea apua ammattilaiselta. Tosin eipä ennen kuin tilanne menee noin pahaksi ole myöskään haittaa keskusteluavusta, yksin tai yhdessä.

Itse olen saanut "reframing"- ja mindfullnes harjoituksista apua omien käytösmallien muuttamiseen. Aika simppeleitä tekniikoita ja auttaa ainakin omaan oloon.

Kyllä mä oon kehittynyt paljonkin parisuhteeni aikana. Mieheni antaa erilaista näkökulmaa ja sitä kautta oon huomannut itsessäni parannettavaa. Mied myös reagoi asioihin erilailla ja olen yrittänyt ottaa oppia häneltä. Haluan myös olla parempi ihminen ja toimia fiksummin, ja mieheni on tähän oiva motivaattori, sillä haluan hänelle kaikkea hyvää.

Käytännössä siis esimerkiksi kimpaannun helposti, jolloin annan kyllä kuulua. Mutta koska en halua kohdella miestäni ikävästi, olen opetellut hillitsemään kielenkantojani ja antamaan suunvuoron myös hänelle. L

apsuudenperheessäni ei juuri anteeksi pyydelty tai keskusteltu riitoja auki, vaan mökötettiin jonkin aikaa. Lapsuudenkodissani oli myös tapana kinastella ja kiusoitella, joka oli aika raskasta pidemmän päälle. Mieheni taas ei tykkää edes riidellä, ja haluaa sopia erimielisyydet heti.

Vastavuoroisesti mieheni on oppinut puhumaan suorempaan ja keskustelemaan myös ikävistä asioista. Hän myös pitää puoliaan paremmin.

Eli parisuhteessa ollessa on hyvinkin mahdollista kehittää itseään, kunhan tunnistaa niitä ikäviäkin puolia itsessään. Ja itsestä se muutos on nimenomaan lähdettävä. Toimiva parisuhde vaatii työtä, kompromisseja sekä yhteistä tahtoa tulevaisuudesta.

Rehellisesti sanottuna mulla on niin paljon heikkouksia, vikoja ja suoranaisia puutteita etten uskalla yrittää, enkä halua tuottaa pettymystä toiselle osapuolelle, enkä itsellenikään.

Olen tehnyt paljon työtä nuoresta pitäen, terapioita, ryhmäterapioita, itseni kehittämistä, hengellisyyttä, asunut ashramissa Intiassa ja se alkaa nyt tää fantasia parisuhteesta olla paketissa, tarkoitan ettei se taida sopia kaikille, kuten minulle, vaikka olen aina yrittänyt, niin olen kokenut että haluan pois suhteesta, se on ahdistava tai toinen on jättänyt minut "vikojeni" takia.

Eli en kestä heikkouksiani oikein yksinkään, ja parisuhteessa ne nousee potentiaalisesti, joten passaan tän elämän parisuhdetaipaleen tähän. Se on taidettu nyt nähdä.

Suhdekiintymysongelmia, ja kaikkea oireilua ja yliherkkyyttä jne. en jaksa itseänikään, niin en voi edellyttää että toinenkaan. Olen kai valinnut väärin kumppanitkin, mutta en ole muuta osannut, enkä taida olla yhtään parempi nyt keski-ikäisenä.

Hankkimalla itsetunnon ja hyväksymällä sen, että kaikilla on heikkouksia. Kutsutaan myös aikuiseksi kasvamiseksi. 

Riippuu varmaan mikä piirre tarkemmin. Kontrolloivuus jonka mainitsit, voi tuhota ja satuttaa muita, sitä kannattaa pyrkiä muuttamaan. Oikeantyyppinen kumppani ymmärtää sinua ja kuuntelee, keskustelee, ilman kontrollijuttuja. Mutta hän tekee omat valinnat silti. Nuorena varmasti pelkää että mikään ei toimi tai päämäärät, ellei kontrolloi, jos toinen tekee kaikki erilailla - silloin ehkä vaan on liian erilainen yhteen. Ehkä jopa oma vanhempi ymmärtää joskus paremmin.

Syystä en ole parisuhteessa,ei vastaavia ongelmiakaan.Olen siis onekas vaki suhteessa erillä asuvina.Nähänää isomissa mutkissa.Ei kyylätä ei kytätä toisiamme.Se on se luottamus.

Minä mökötän kun olen vihainen. Mutta minulle se mykkäkoulu ei ole vallankäyttöä, vaan asioiden puntarointia ja oman tunnemyrskyn laantumisen odottamista. Hallitsen siis tunteitani mököttämällä, mutta mies tietää sen ja antaa minulle aikaa prosessointiin.

Minua vähän loukkaa se, että mykkäkoulua pidetään vuorovaikutukseen kykenemättömän ihmisen huonona tapana. Itse en voisi ratkaista mitään tunnesolmuja, jos en saisi olla rauhassa kovimman tunnemyrskyn ajan. Kolmekymmentä vuotta ollaan oltu yhdessä, mutta koskaan ei ole tarvinnut huutamalla kertoa asioita.

Heikkoudet oli pakko jossain vaiheessa hyväksyä, kun ei niitä enää paetakaan jaksanut. Olen loppuelämäkseni sitoutunut kehittämään itseäni sekä käsittelemään ongelmani niin, että olen mahdollisimman hyvää seuraa.