Lue keskustelun säännöt.
En ole sujut itseni kanssa lihavana enkä pysty nauttimaan kesästä. Miten tunnesyömisen kierteestä pääsee?
04.06.2021 |
Hakkaan päätäni seinään aina uudestaan ja uudestaan kroppani kanssa.
Ongelmani on se, että kun asiat menevät hyvin niin olen todella määrätietoinen ja pysyn valinnoissani kiinni. Osaan tehdä järkeviä päätöksiä ja paino laskee tai pysyy sopivana. Tiedän mikä kropalleni sopii, tiedän täysin miten se toimii ja reagoi eri ruoka-aineisiin.
Kuitenkin kun elämään tulee stressiä, masennusta tai ahdistusta niin en enää välitä. Syön milloin milläkin verukkeella suklaalevyn tai ison pasta-annoksen. Tätä voi jatkua joitakin päiviä. Kroppa ei kestä jatkuvaa vaihtelua syömiseni suhteen.
Viimeisimmän masennuskauden aikana lihoin yli kymmenen kiloa. Sillon tunnesyöminen kesti muutaman kuukauden.
Niitä kiloja yritän karsia ja takapakkeja tulee aina välillä.
Silloin kontrollintarve vain häipyi, olin eronnut väkivaltaisesta kumppanista, ystävät pettivät, työpaikka oli väärä, muutto toiseen kaupunkiin jne. Tapahtui paljon ja ei ole siis kenenkään vika tämä lihominen mutta tarkoitan, etten stressin myötä pysty pitämään ohjia käsissäni. Mielenkiinto häviää ja masennuin ainakin tuolloin niin, että jäin sängynpohjalle yrittäen piristää itseäni väärillä keinoilla.
Nyt sitten tuosta on jo aikaa joitakin kuukausia, elämä on päällisin puolin jo paljon valoisampaa. Tahdon itseni kuntoon, pian alkaa päivittäinen liikunta jo pelkästään työn puolesta (uusi työpaikka ja ala) ja raha-asiat helpottavat toivon mukaan.
Yksinäinen olen mutta sitäkin voin paikata työn teolla toistaiseksi.
Tämä lihavana olo heijastuu nyt siihenkin, etten kehtaa mennä ulos tai en koe ansaitsevani nauttia auringosta. Typerää, tiedän. En ajattele niin muista lihavista ihmisistä. En tarvitse ihailua keneltäkään, miehiltä vähiten, ne saa jäädä vähintään sinne asti kunnes saan päänsolmuja auki terapiassa. Joten sinänsä en tiedä miksi tunnen itseni niin luuseriksi kun kävelen ulkona tai miksi välitän kun tavallaan toisten mielipiteet ei liikuta juurikaan. Ylipainoa on 15kg ja olen nuori vielä. Tahdon tehdä muutoksen, ehkä olen vain pettynyt itseeni ja siksi haluan olla näkymätön ja kaikki ahdistaa. En koe eläväni vaan kaikki energia menee siihen kun voivottelen, että olisinpa hoikempi. Kaksi päivää olen taas syönyt väärin enkä täysin edes tiedä, että miksi. Iloa yritin siitä repäistä kai saamatta sitä.
Miten tästä tunnesyömisen kierteestä pääsee?
Kommentit (32)
Itsellä toimi myös se, että otin vähän herkkua jokaiseen päivään. Todellakin vain vähän. Kannattaa tutustua Terveyskylä-sivustoon ja siellä ahmimishäiriön itsehoito-ohjelmaan. Sain sieltä jo todella hyvää apua. Nyt olen sairaalloisen lihavana vuoden kestävässä painonpudotusohjelmassa. Toimii ihan oikeasti.
Ja nautihan sinä kesästä. Jos tulisit minua vastaan kadulla, en edes kiinnittäisi huomiota. Ei ketään järkevää ihmistä hetkauta se, jos joku on hieman pulleampanakin topissa ja sortseissa. Ja jos liikuttaa, niin onpahan toisilla huolenaiheet 😁😁 Itse keskityn jokaisen tolkun ihmisen tavoin vain omaan elämääni ja asioihini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkein asia, minkä tiedät on tunnesyömisesi.
Toinen asia, jonka ymmärsit, on se ettet elämänmuutoksien ja stressin vallitessa pysty huolehtimaan ruokavaliostasi. Hyvin luonnollista, mutta tiedä myös sekin ettei ihmisen keho stressin vallitessa kykene toimimaan samalla tavalla kuin mielenrauhassa .Stressiä voi verrata vaikeaan sairauteen, jolloin kehon kaikki voima menee sairauden voittamiseen. LAihduttaminen on silloin hyvin hyvin vaikeaa.
Ihmisen syö sokeria aivojen toiminnankin vuoksi. Stressaantuneena miettii ja tuntee paljon asioita, jolloin päässä pyörii tuhatta ja sataa Sokerista saa aivojen kipeästi tarvitsemaa glukoosia.
Olet suorittajatyyppisen oloinen, ettei ihme jos olet myös loistava arvostelemaan itseäsi heti kun et jossakin onnistu.
TUnnesyöjän ensimmäinen merkittävä päätös on hyväksyä se, että on tunnesyöjä. Siihen löytyy kyllä arvokashintaista terapiaa noin 150 euroa /tunti ja valitettavasti sinun vähäisellä "ylipainollasi" siihen ei heru Kelan tukea. Lue siis aiheesta kirjoitettuja kirjoja. Asiaan on herätty ja teoksia on julkaistu. Tai hae blogeja, vertaistukea niistä, ja mieti elämääsin kokonaisuutena.
Se, että nökötätkö koko kesän sisällä miettimässä itseäsi ja kertyneitä kiloja ei edistä painosi pudottamista ja ruokavaliosi hallintaa.
Onnea jatkoon. Kyllä sinä selviät ja kunhan vain lopetat arvostelemasta itseäsi niin kovin sanoin. Kuten on todettu harva juhlii ja iloitsee sitä, että onneksi paino ei sentään noussut tämän enempää. Voisit aloittaa siitä hyvästä juuri nyt.
Tunnista se tunne, kun mielesi tekee syödä jotain. Tiedosta se. Pohdi, mistä se tuli. Pysähdy ja tiedosta, että et ole nälkäinen, vaan ahdistunut. Korvaa ahdistukseen liittyvä syöminen jollain muulla toiminnolla. Lähde vaikka kävelylle.
Etsi kemioihisi sopiva psykoterapeutti, ja ala hänen kanssaan käsitellä tunne-elämäsi ym. muita ongelmiasi: mitä nuorempana opettelet rakastamaan itseäsi, sen parempi.
Vierailija kirjoitti:
Tärkein asia, minkä tiedät on tunnesyömisesi.
Toinen asia, jonka ymmärsit, on se ettet elämänmuutoksien ja stressin vallitessa pysty huolehtimaan ruokavaliostasi. Hyvin luonnollista, mutta tiedä myös sekin ettei ihmisen keho stressin vallitessa kykene toimimaan samalla tavalla kuin mielenrauhassa .Stressiä voi verrata vaikeaan sairauteen, jolloin kehon kaikki voima menee sairauden voittamiseen. LAihduttaminen on silloin hyvin hyvin vaikeaa.
Ihmisen syö sokeria aivojen toiminnankin vuoksi. Stressaantuneena miettii ja tuntee paljon asioita, jolloin päässä pyörii tuhatta ja sataa Sokerista saa aivojen kipeästi tarvitsemaa glukoosia.
Olet suorittajatyyppisen oloinen, ettei ihme jos olet myös loistava arvostelemaan itseäsi heti kun et jossakin onnistu.
TUnnesyöjän ensimmäinen merkittävä päätös on hyväksyä se, että on tunnesyöjä. Siihen löytyy kyllä arvokashintaista terapiaa noin 150 euroa /tunti ja valitettavasti sinun vähäisellä "ylipainollasi" siihen ei heru Kelan tukea. Lue siis aiheesta kirjoitettuja kirjoja. Asiaan on herätty ja teoksia on julkaistu. Tai hae blogeja, vertaistukea niistä, ja mieti elämääsin kokonaisuutena.
Se, että nökötätkö koko kesän sisällä miettimässä itseäsi ja kertyneitä kiloja ei edistä painosi pudottamista ja ruokavaliosi hallintaa.
Onnea jatkoon. Kyllä sinä selviät ja kunhan vain lopetat arvostelemasta itseäsi niin kovin sanoin. Kuten on todettu harva juhlii ja iloitsee sitä, että onneksi paino ei sentään noussut tämän enempää. Voisit aloittaa siitä hyvästä juuri nyt.
Täyttä asiaa! Itse lähdin siitä, että onneksi painoni jäi kuitenkin vielä niihin lukemiin, että olen pystynyt toimimaan arjessa. Sitten iloitsin siitä, ettei paino ollut noussut. Vähitellen positiivisin askelin kohti muutosta. Mieti, jos paras ystäväsi olisi samassa tilanteessa. Sanoisinko hänelle, että hän on typerys, joka ei ansaitse nauttia kesästä? Et sanoisi. Miksi siis kohdella itseään huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun kirjoitan niin tavallaan tämä on hyvää itsereflekointia. Jatkan siis vielä, että varmaan tämän kaiken ytimessä on se, etten koe olevani minkään arvoinen kun kiloja tulee. Tulee takaumia mieleen..
Jos aloitan vaikka exästä, hän usein puhui minusta negatiiviseen sävyyn. Olisin muuten ollut siis mitä ihanin ja loistavin nainen mutta kiloni olivat hänelle suuri inhon kohde. Haukkui usein läskiksi ja kertoi, että minut pitäisi saada kuntoon. Kavereidensa aikana saattoi pilkata käsivarsiani tai muuten vihjailla painostani ikävään sävyyn. Se oli kamalaa ja vaikka hänellä oli itselläänkin vatsaa kertynyt aika kiitettävästi niin en kyllä koskaan häntä arvostellut.
Toisena on sitten äitini, joka on alkoholisti ja aina töppäiltyään humalassa, niin lohdutti meitä ruoalla. Ihan konkreettisesti mistään ei saanut puhua ja alkoholismi oli vain ilmiö, joka pidettiin omassa päässämme. Ruokaa tuotiin ja herkkuja kannettiin niin pysyi lasten suut kiinni ja kaikilla oli kivaa.
Silti äiti arvosteli painoani ikävään sävyyn aina. Hän on myös haukkunut ja halveksinut minua painoni takia.
Tiedän, että hoikkana olisin kauniimpi mutta olen jotenkin jäänyt omaan maailmaani kiinni ja minusta tuli jojoilija, jopa syömishäiriöinen omalla tavallaan. Aina silloin sain kehuja kun hoikistuin ja minua pidettiin jonkin arvoisena. Ahdistaa ja itkettää. Helvetti kun pääsisi tästä kierteestä vain pois.
Välit olen tietenkin pistänyt poikki ihmisstä jotka haluavat murjoa, toki se on ollut vain kannustamista heidän mielestään. Ei ole toiminut...
Tässä sitten huvittavinta on se, että taidan itsekin murjoa aivan samanlailla itseäni joka ei johda juuri muuhun kun tällaiseen huonoon kierteeseen ja traumojensa perässä vetämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi: kun tekee mieli vaikka suklaata, sanon itelleni, että en ota nyt vaan illalla/huomenna/tms. Sitten kun on se ilta tai seuraava päivä ni sanon itelleni taas, että en mä nyt, vaan sitten huomenna. Ja jatkan tätä kunnes on vaikka lauantai ja käyn kahvilassa.
Älä mene kauppaan nälkäisenä. Älä osta kotiin herkkuja.
Kokeile myös vaihtaa herkut hyvän makuisiin hedelmiin
Älä myöskään kokonaan kiellä vaikka sitä suklaata, koska sitten vaan ajattelet sitä. Laita säännöksi vaikka että kerran viikossa sopii vähän herkutella.
Sinä et selvästikään ole tunne syöjä tai ahmimishäiriöinen silloin ei ajatella, syön huomenna, ei ajatella mitään kun jo ahmitaan ihan mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun kirjoitan niin tavallaan tämä on hyvää itsereflekointia. Jatkan siis vielä, että varmaan tämän kaiken ytimessä on se, etten koe olevani minkään arvoinen kun kiloja tulee. Tulee takaumia mieleen..
Jos aloitan vaikka exästä, hän usein puhui minusta negatiiviseen sävyyn. Olisin muuten ollut siis mitä ihanin ja loistavin nainen mutta kiloni olivat hänelle suuri inhon kohde. Haukkui usein läskiksi ja kertoi, että minut pitäisi saada kuntoon. Kavereidensa aikana saattoi pilkata käsivarsiani tai muuten vihjailla painostani ikävään sävyyn. Se oli kamalaa ja vaikka hänellä oli itselläänkin vatsaa kertynyt aika kiitettävästi niin en kyllä koskaan häntä arvostellut.
Toisena on sitten äitini, joka on alkoholisti ja aina töppäiltyään humalassa, niin lohdutti meitä ruoalla. Ihan konkreettisesti mistään ei saanut puhua ja alkoholismi oli vain ilmiö, joka pidettiin omassa päässämme. Ruokaa tuotiin ja herkkuja kannettiin niin pysyi lasten suut kiinni ja kaikilla oli kivaa.
Silti äiti arvosteli painoani ikävään sävyyn aina. Hän on myös haukkunut ja halveksinut minua painoni takia.
Tiedän, että hoikkana olisin kauniimpi mutta olen jotenkin jäänyt omaan maailmaani kiinni ja minusta tuli jojoilija, jopa syömishäiriöinen omalla tavallaan. Aina silloin sain kehuja kun hoikistuin ja minua pidettiin jonkin arvoisena. Ahdistaa ja itkettää. Helvetti kun pääsisi tästä kierteestä vain pois.
Välit olen tietenkin pistänyt poikki ihmisstä jotka haluavat murjoa, toki se on ollut vain kannustamista heidän mielestään. Ei ole toiminut...
Tässä sitten huvittavinta on se, että taidan itsekin murjoa aivan samanlailla itseäni joka ei johda juuri muuhun kun tällaiseen huonoon kierteeseen ja traumojensa perässä vetämiseen.
Sinä olet jo nyt sellainen, jollaiseksi minäkin haluan tulla ja enemmänkin. Aina on joku, joka ihailee sinussa jotakin. Muista se. 😊
Mene OA:han https://oafinland.fi/. Tunnesyöminen ym. riippuvuussairaudet saattavat olla todella sitkeitä, ja vaatia oman sitkeyden lisäksi monenlaista erilaista tukea ja apua vuosikausia - jopa vuosikymmeniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi: kun tekee mieli vaikka suklaata, sanon itelleni, että en ota nyt vaan illalla/huomenna/tms. Sitten kun on se ilta tai seuraava päivä ni sanon itelleni taas, että en mä nyt, vaan sitten huomenna. Ja jatkan tätä kunnes on vaikka lauantai ja käyn kahvilassa.
Älä mene kauppaan nälkäisenä. Älä osta kotiin herkkuja.
Kokeile myös vaihtaa herkut hyvän makuisiin hedelmiin
Älä myöskään kokonaan kiellä vaikka sitä suklaata, koska sitten vaan ajattelet sitä. Laita säännöksi vaikka että kerran viikossa sopii vähän herkutella.
Sinä et selvästikään ole tunne syöjä tai ahmimishäiriöinen silloin ei ajatella, syön huomenna, ei ajatella mitään kun jo ahmitaan ihan mitä vaan.
No ei se ihan noinkaan mene. Ei ahmimishäiriö ole sitä, että koko ajan syödään vaan joskus pystyy olemaan myös ahmimatta riippuen mielentilasta. Joskus ahdistaa enemmän vaikeina jaksoina, joskus vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun kirjoitan niin tavallaan tämä on hyvää itsereflekointia. Jatkan siis vielä, että varmaan tämän kaiken ytimessä on se, etten koe olevani minkään arvoinen kun kiloja tulee. Tulee takaumia mieleen..
Jos aloitan vaikka exästä, hän usein puhui minusta negatiiviseen sävyyn. Olisin muuten ollut siis mitä ihanin ja loistavin nainen mutta kiloni olivat hänelle suuri inhon kohde. Haukkui usein läskiksi ja kertoi, että minut pitäisi saada kuntoon. Kavereidensa aikana saattoi pilkata käsivarsiani tai muuten vihjailla painostani ikävään sävyyn. Se oli kamalaa ja vaikka hänellä oli itselläänkin vatsaa kertynyt aika kiitettävästi niin en kyllä koskaan häntä arvostellut.
Toisena on sitten äitini, joka on alkoholisti ja aina töppäiltyään humalassa, niin lohdutti meitä ruoalla. Ihan konkreettisesti mistään ei saanut puhua ja alkoholismi oli vain ilmiö, joka pidettiin omassa päässämme. Ruokaa tuotiin ja herkkuja kannettiin niin pysyi lasten suut kiinni ja kaikilla oli kivaa.
Silti äiti arvosteli painoani ikävään sävyyn aina. Hän on myös haukkunut ja halveksinut minua painoni takia.
Tiedän, että hoikkana olisin kauniimpi mutta olen jotenkin jäänyt omaan maailmaani kiinni ja minusta tuli jojoilija, jopa syömishäiriöinen omalla tavallaan. Aina silloin sain kehuja kun hoikistuin ja minua pidettiin jonkin arvoisena. Ahdistaa ja itkettää. Helvetti kun pääsisi tästä kierteestä vain pois.
Välit olen tietenkin pistänyt poikki ihmisstä jotka haluavat murjoa, toki se on ollut vain kannustamista heidän mielestään. Ei ole toiminut...
Tässä sitten huvittavinta on se, että taidan itsekin murjoa aivan samanlailla itseäni joka ei johda juuri muuhun kun tällaiseen huonoon kierteeseen ja traumojensa perässä vetämiseen.
Moni mies pitää siitä, että nainen on vähän pyöreämpi. Tuo hoikkuusmyytti on sosiaalisen median tuomaa ulkonäköpainetta. Jos kuitenkin koet, että haluat hoikistua, kyllä sinä onnistut vaikka nyt tuntuu vaikealta! Minä pääsin tuosta kierteestä pois, niin pääset sinäkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piti kiittää teitä vastauksistanne ja pohtia niitä mutta jostain syystä av ei voi julkaista kommenttejani vaikka niissä ei ole mitään sääntöjen vastaista mielestäni...
Katsotaan hyväksytäänkö niitä vastauksia myöhemmin. Voi siis olla, että tulee moneen kertaan viestini tänne.
Ap
Kumpa voisin auttaa. Minulla on sama, paitsi että olen jo keski-ikäinen ja 25 vuoden jojoilun jälkeen niitä liikakiloja on jo peräti 40kg!!!!
Kumpa olisin silloin parikymppisenä osannut katkaista kierteen ja saanut itseni kuntoon. Olen kaikki nämä 25v elänyt "sitten kun laihdun" -elämää. Mihinkään en ole oikein uskaltanut ryhtyä.
En toivo sinulle samaa.
p.s. Kun nyt katson itsestäni kuvaa nuorempana ja VAIN 15kg ylipainoisena, niin näytän ihan tavalliselta ja kauniilta nuorelta naiselta. En vain tiennyt sitä silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina kun tekee mieli napostella kuoritkin porkkanan. Mutta stressipuoleen kannattaa hakeutua terapiaan, kovia muutoksia ollut, varmasti hyötyisit.
Olen siis syksyllä aloittamassa terapian, saan siihen kelakorvauksen.
Jotenkin koko elämä on pyörinyt ongelmien keskellä ja käsitellyt olen milloin mitäkin. Milloin äitini alkoholiongelmaa, ja/tai isäni. Lasista lapsuutta, epävakaata elämää, huonoja väkivaltaisia parisuhteita, omaa pärjäämistä ja silloista alkoholiongelmaa, eri paikkakunnilla asumista,työuupumusta(loin uuden identiteetin työn pohjalta) tätä paino-ongelmaani ja masennuskausia jne. Jatkuvasti on kriisejä ollut aivan tuolta lapsuudesta kiinni mutta kaikki liittyy samaan ydinasiaan, eli omaan häpeään, syyllisyyteen ja arvottomuuteen. Terapia todellakin on tarpeen koska en näköjään millään keinoilla, en pakenemalla, työn teolla tai yksin itkemällä ja käsittelemällä pääse eroon siitä joka painaa paljon ja kulkee perässäni. Traumat vain on elämässäni läsnä ja olen aivan lopen kyllästynyt enää yksin yrittämään ja keskittymään selviämiseen. Haluan jo elää oman näköistä elämääni.
Siksi tässä on tehtykin jo niin paljon eri ratkaisuja ja olen jäänyt yksin - joka onkin parempi nyt ja tarkoituksenmukaisesti ne päätökset tehnyt, heittänyt huono ihmissuhteet romukoppaan, alkoholin jättänyt ja keskityn tällä hetkellä opiskeluun ja itseeni.
Ap
Hitsit kun ihmiset reagoi eri tavalla.
Kun mulla menee hyvin, syön hyvin ja lihon.
Kun iskee elämänkriisi, masennus, ahdistus tai karsea stressi en kykene syömään kuin tyyliin yhden jugurtin ja omenan per päivä ja laihdun mielettömästi.
Esim. korona-aika on laihduttanut mua (koska olen stressannut) 77 kilosta 65 kiloon.
AP, minulla oli ihan sama. Tunsin, etten päässyt itseäni pakoon minnekään. Tarvittiin todellinen pysäyttävä, harvinainen diagnoosi. Sitä selvitettäessä oli mahdollisuus, että minulla olisi ollut syöpä. Jotenkin tajusin samalla rysäyksellä, mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä ja miten olin itseäni vahingoittanut. Sinulla tulee tuo varmasti terapian myötä esiin.
Kannattaa myös hyödyntää kriisipuhelinta jos olo menee oikein pahaksi. Sitä varten se on. Jo muutaman minuutin jutustelu ammattilaisen kanssa voi tehdä ihmeitä. Ihminen yrittää usein liian paljon pärjätä itse ja sulkea asioita sisälleen. Nyt on selvästi aika luopua tuosta.
Vierailija kirjoitti:
AP, minulla oli ihan sama. Tunsin, etten päässyt itseäni pakoon minnekään. Tarvittiin todellinen pysäyttävä, harvinainen diagnoosi. Sitä selvitettäessä oli mahdollisuus, että minulla olisi ollut syöpä. Jotenkin tajusin samalla rysäyksellä, mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä ja miten olin itseäni vahingoittanut. Sinulla tulee tuo varmasti terapian myötä esiin.
Kannattaa myös hyödyntää kriisipuhelinta jos olo menee oikein pahaksi. Sitä varten se on. Jo muutaman minuutin jutustelu ammattilaisen kanssa voi tehdä ihmeitä. Ihminen yrittää usein liian paljon pärjätä itse ja sulkea asioita sisälleen. Nyt on selvästi aika luopua tuosta.
Kiitos sinulle!
Toivottavasti tuo pysäyttävä asia on selvillä tai hyvällä tolalla muuten. Onnea siitä, että aloit kuitenkin vihdoin ilmeisesti elämään!
No, katsotaan mitä elämä tuo terapian saralla. Uskon, että siitä on hyötyä, sillä olen erittäin avoin ja rehellinen, analysoiva ja pohdin asioita pintaa syvemmältä. Olen jatkuvasti yrittänyt kasvattaa itseäni ihmisenä ja kyllähän sen huomaakin monessa asiassa. Olen tullut esiin paljonkin itsenäni mutta silti on taas juttuja jotka vaativat vielä paljon itkua ja käsittelyä. Tuskassa me kasvamme, sen olen ymmärtänyt tässä vuosien mittaan.
Tänään olin sitten kaupungilla koko päivän. Alkuun shortseilla, topilla ja pitkällä neuleella..
Kun hetken pyörin ja hikoilin niin päätin, että perhana nyt otan tämän neulaan pois ja aivan sama vaikka läskiksi huutelisivat tai miettivät. Minä nyt nautin ja menen eteenpäin läskeineni, piste.
Eikä tuntunut edes pahalta paitsi kun pääsin kotiin, niin mietin, että tosiaan tätäkö kroppaa minä tuolla kadulla näyttelin :D tuskin ketään kiinnostaa mutta näytän aika kaamealta. En ymmärrä vieläkään miten lihoin niin hetkessä niin paljon, ehkä lääkkeillä oli osuutta asiaan, en tiedä. Lopetin nekin jo pahimman vaiheen jälkeen, eli pari kuukautta kriisien jälkeen.
Olen myös huomannut, etten kehtaa nähdä vanhoja ystäviäni jotka asuvat kaukana tai muuten ei olla oltu yhteydessä. Päätin eilenkin nähdä vanhan kaverin vaikka olen lihonnut. Hävetti mutta päätin, että tuskin tuomitsevat minua ihmisenä. Sama juttu tänään toisen kaverin kanssa, hoin vain itselleni, että tuskin tuomitsevat minua ihmisenä. Eivätkä kumpikaan tuominneetkaan. <3
Kiitos paljon teille vastanneille. Luen kommentteja läpi ajallani ja otan selvää linkeistä sekä muista neuvoista. Teen selvyyttä itselleni ja ajatuksilleni.
Ap
Mulla auttoi: kun tekee mieli vaikka suklaata, sanon itelleni, että en ota nyt vaan illalla/huomenna/tms. Sitten kun on se ilta tai seuraava päivä ni sanon itelleni taas, että en mä nyt, vaan sitten huomenna. Ja jatkan tätä kunnes on vaikka lauantai ja käyn kahvilassa.
Älä mene kauppaan nälkäisenä. Älä osta kotiin herkkuja.
Kokeile myös vaihtaa herkut hyvän makuisiin hedelmiin
Älä myöskään kokonaan kiellä vaikka sitä suklaata, koska sitten vaan ajattelet sitä. Laita säännöksi vaikka että kerran viikossa sopii vähän herkutella.