Kokemuksia yhteenmuutosta lapsettoman miehen kanssa jos naisella lapsia?

Miksi ylipäänsä pitäisi muuttaa yhteen? Ja, anna kun arvaan, muutaman kuukauden, max vuoden-parin tuntemisella?

Jokainen on yksilö, niin ei voi tietää, miten tuossa käy.

En muuttaisi.

Mulla on kokemusta asiasta toiseen suuntaan. Eli olin itse se lapseton osapuoli ja miehellä oli lapsi. Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että se homma ei toimi ellei kaikki ole valmiita joustamaan ja sopeutumaan. Meillä minä olin se, joka sopeutui. Muut olettivat, että mun pitää hyväksyä kaikki sellaisena kuin ne on. Eli mies lateli kodin säännöt, siisteystason, lapsen kasvatukseen liittyvät asiat jne. Siis tottakai lapsen oikealla vanhemmalla on velvollisuus ja oikeus kasvatuksellisiin asioihin. Mutta silloin kun se vaikuttaa myös sen toisen talossa asuvan elämään, niin niistä säännöistä pitäisi sopia yhdessä. Esim. että sisällä ei juosta ja kiljuta tai kuljeta kengät jalassa. Kädet pestään joka ikinen kerta vessassa käynnin jälkeen, lelut siivotaan pois ennen nukkumaanmenoa jne. Meillä minä olin se, jonka asenteessa oli vikaa. Mun olisi pitänyt elää siellä niin kuin se ei olisi mun oma koti.

Tiivistettynä, kuuntele miestäsi ja arvosta hänen mielipidettään. Luokaa yhdessä kodin pelisäännöt. Hän on ihan yhtä tärkeä ja arvokas perheenjäsen kuin sinä ja lapsi olette.

Minä olin yksi niistä lapsista. Isäpuoli oli juoppo ääliö.

Meillä on uusperhe-elämä jo vietetty, lapsi lähti maailmalle pari vuotta sitten. Kolmistaan oltiin 14 v. Lapsi ei muista aikaa ennen nykyistä puolisoani.

Ei ollut ihan helppoa, mutta ei kai se perhe-elämä koskaan ole. Välillä oli pahassa välikädessä, kun piti olla lojaali sekä puolisolle että lapselle/nuorelle, jotka olivat napit vastakkain. Ei kuitenkaan mitään, mistä ei olisi selvinnyt, eikä jäänyt traumoja kenellekään. Ollaan läheisiä edelleen ja lähdetään porukalla reissuun parin viikon päästä.

Miehen kunniaksi on sanottava, että hän on varsin empaattinen tyyppi, siitä ei varmasti ollut haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kokemusta asiasta toiseen suuntaan. Eli olin itse se lapseton osapuoli ja miehellä oli lapsi. Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että se homma ei toimi ellei kaikki ole valmiita joustamaan ja sopeutumaan. Meillä minä olin se, joka sopeutui. Muut olettivat, että mun pitää hyväksyä kaikki sellaisena kuin ne on. Eli mies lateli kodin säännöt, siisteystason, lapsen kasvatukseen liittyvät asiat jne. Siis tottakai lapsen oikealla vanhemmalla on velvollisuus ja oikeus kasvatuksellisiin asioihin. Mutta silloin kun se vaikuttaa myös sen toisen talossa asuvan elämään, niin niistä säännöistä pitäisi sopia yhdessä. Esim. että sisällä ei juosta ja kiljuta tai kuljeta kengät jalassa. Kädet pestään joka ikinen kerta vessassa käynnin jälkeen, lelut siivotaan pois ennen nukkumaanmenoa jne. Meillä minä olin se, jonka asenteessa oli vikaa. Mun olisi pitänyt elää siellä niin kuin se ei olisi mun oma koti.

Tiivistettynä, kuuntele miestäsi ja arvosta hänen mielipidettään. Luokaa yhdessä kodin pelisäännöt. Hän on ihan yhtä tärkeä ja arvokas perheenjäsen kuin sinä ja lapsi olette.

Ja meillä tilannetta varjosti myös se, että suhteen vakiintuessa ja ollessa tarpeeksi pitkä ja toimiva oli suunnitelmissa tehdä yhteinenkin lapsi. Mulla oli huoli tämän lapsipuolen kasvatuksesta. En itse olisi antanut oman lapsen elää niin. Miten voi kasvattaa lapsen yhdessä, jos sisaruksella on ihan eri säännöt ja jos vanhemmilla on täysin eri käsitykset hyvästä kasvatuksesta?

Seurannut vierestä, en tekisi perässä. Miksi ihminen, joka on ehkäpä suurimman osan elämästään elänyt vain omilla ehdoillaan, sopeutuisi talouteen, jossa on minkäänlaisia ja minkään ikäisiä lapsia? En varmaan edes seurustelisi erillään asuen, miehen olisi varmasti vaikea ymmärtää, etten voi antaa kaikkea aikaani.