Edelleen on outoa käydä mummolla kun ei ole vaari hääräämässä

Olipa hassu teksti mutta haluaisin vähän vertauskuvia miten muut olette tottuneet tilanteeseen jossa tärkeä ihminen on menehtynyt. Outoa se vaan on kun yhtäkkiä ei kuulekaan toisen ääntä tai näe missään. Ei kertakaikkiaan missään. Häviää kuin pieru Saharaan.

Tottuminen kyllä vie aikansa.

Yleensä sanotaan, että ensimmäisen vuoden jälkeen alkaa vähän helpottaa, ja siinä on vinha perä. Suru ei poistu, mutta alkaa helpottaa.

Itselleni oli kova paikka mennä ensimmäisen kerran vanhaan kotitaloon sen jälkeen, kun toinenkin vanhempi oli kuollut.

Vieläkään se ei ole ihan helppoa, mutta voin kuitenkin käydä siellä nyt jo levollisemmalla mielellä. Silti koko ajan on vahva tunne, että jotain puuttuu.

Noin 8 kuukautta sitten kuoli äitini ja isäni jäi yhtä äkkiä leskeksi. En ole vielä pystynyt edes äidin kuolemaa kunnolla käsittelemään, kun isäni suru on niin voimakas.

Korona aiheuttaa sen, että isäni ei voi käydä kuin kävelemässä ja olla muuten yksin kotona. Kotona, jossa kaikki muistuttaa kuolleesta puolisosta. On tuskallista katsoa isäni surua ja totaalista yksinäisyyttä. Voimani menee isän tukemiseen. Äidin sureminen tulee vasta myöhemmin.

Tämä ei suoraan kysymykseesi vastannut, mutta jos tämä edes jotenkin auttaisi.