Tuntuuko sinustakin ettet kuulu joukkoon?

Kyllä sinä kuulut joukkoon, koska olet ihminen. Sinulla on vääriä ajattelu ja toiminta malleja, joista pitää päästä eroon. Yritä ottaa mallia muista ihmisistä ja alat hieman matkia, että pääset helpommin joukkoon.

Ei itsellänikään ole ollut syviä ystävyys suhteita.

Peruskoulu oli mukavaa aikaa ja kavereita oli, mutta ei koulun ulkopuolella oikein hengailtu.

Amiksessa taas mua halveerattiin.

Harrastuksissa kukaan ei ole halunnut ottaa muhun kontaktia, kun heillä on omat kaverit siellä läsnä, joiden kanssa harrastavat.

Mä oon tälläinen tyhjänpäiväinen tyyppi.

M28

Kyllä, koen usein olevani parempi. Tiedän monista asioista enemmän, luen enemmän ja uudempia tutkimuksia, en ole jämähtänyt kuten monet. En vaan jaksa vääntää rautalangasta, monet ihmiset ovat rasittavan typeriä, juntteja, sivistymättömiä ja lammasmaisia lauman mukana kulkevia ääliöitä. Tulen kuitenkin ihmisten kanssa toimeen, minusta pidetään ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Väsyn vain näiden ihmisten seurassa helposti ja vietän vapaa-aikani heitä vältellen jos vaan voin.

Asperger, ADHD, oppimisvaikeudet?

Täysin sama. Itseä lähinnä ärsyttää tilanteet joissa on tarkoitus viihtyä ja olla hauskaa ihmisten seurassa, koen oloni vain vaivaantuneeksi ja ajattelen että haluan vain mahdollisimman pian pois tuollaisista tilanteista omiin oloihini tekemään mitä itse haluan omine aikatauluineni. Teen sote-alan työtä ja työpäivän jälkeen olen kiitollinen jokaisesta illasta yksin kotona vain kissani seurassa ja tajutessani, ettei minun tarvitse tavata ainuttakaan ihmistä ennen seuraavaa työpäivää. Työpäivät osaan vetää roolia missä osaan toimia ihmisten kanssa ihan asiallisesti, mutta ei kävisi mielessäkään käyttää vapaa-aikaa siihen mihin nähtävästi kaikki kollegani aikansa käyttävät.

Joo. Ylipäätään olen elämäni aikana tavannut ehkä kolme ihmistä, joiden seurassa olen tuntenut kuuluvani joukkoon, ts. ollut samalla aaltopituudella jotenkin. Ikää yli 40 ja turha kai mainitakaan, ikisinkku.

Sama täällä. Olen 37-vuotias ja monin tavoin elämäni on hyvää ja jopa ”täydellistä”, mutta liian usein jään kaipaamaan sitä kotona yksin kahvin keittelyä ja maailman miettimistä. Keksisin loputtomasti itseni kanssa puuhaa. Se vain ei ole oikein muiden mielestä ja jostain syystä panen itselleni vastaan asiassa. Ikään kuin muka sitten kuitenkin tarvitsisin tätä kaikkea.

Mene ja tiedä. Hulluutta?

Kuulostaa tutulta. Olen pian 40 ja tajunnut että haluan kulkea omia polkujani ja viihdyn omassa seurassani. Olen itselleni hauskinta seuraa.

Koen usein etten kuulu joukkoon ja harvoin täysin kuulunkaan. Minua on sanottu oudoksi HYVIN usein - useita kymmeniä kertoja. Joskus harvoin tulee vastaan yksilöitä, joiden kanssa tuntuu, etten ole aivan yksin ja että minua ymmärretään. Nämä yksilöt eivät myöskään pidä minua lainkaan kummallisena. Yksinäinen silti koen olevani, kun en oikein kuulu minnekään, enkä oikein ymmärrä ihmisten kommunikointitapoja vaikka olenkin sosiaalinen ja puhelias. Olen siis ekstrovertti ja tämä tekee tästä ulkopuolisuudentunteesta aika vaikeaa.

Joo en kuulu. Sen lisäksi päästin heikoimmillani erään häiriintyneen ihmisen lähelleni painamaan minua alas, kertomaan kuinka outo ja epänormaali olen. Jättämään yksin kerta toisensa jälkeen sairauteni keskellä. Se jotenkin tappoi sitten lopullisesti - mikä tietysti oli tarjoituskin. Epäilen kaikkea ja kaikkia, ja lopulta olen myös menettänyt mielenkiintoni kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä kuulut joukkoon, koska olet ihminen. Sinulla on vääriä ajattelu ja toiminta malleja, joista pitää päästä eroon. Yritä ottaa mallia muista ihmisistä ja alat hieman matkia, että pääset helpommin joukkoon.

Miksi vääriä toimintamalleja? Kaikkien tulee olla sosiaalisia ja viihtyä ihmismassoissa? Itse hyvin usein tylsistyn ja mietin, että olisin mielummin kotona. En jaksa turhanpäiväisiä jorinoita turhanpäiväisistä asioista. En koe olevani mitenkään vääränlainen, olen vain toisenlainen. Ja kyllä, töissä olen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä hyvin erilaissa tilanteissa ja osaan toimia hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Asperger, ADHD, oppimisvaikeudet?

Miksi alapeukku? Näillä yleensä sellainen olo ettei kuulu joukkoon?

Minä kuulun moneenkin joukkoon(työporukka, harrastusporukka, sukulaiset jne.) mutta on eri asia koenko minkäänlaista samanlaisuutta noiden kanssa.

Mietin jo lukiessani, että olenko joskus tuon kirjoittanut. Samanlainen olo. Samanlainen olen. En ole syrjäytyvä työyhteisössä. Olen reipas ja iloinen. Tulen juttuun kaikkien kanssa. Saatan jopa lähteä johonkin tapahtumaan mutta en juuri siellä viihdy. Kotihiiri olen aina ollut. Yksin voisin olla vaikka kuinka kauan. Introvertti kyllä olen. En tosin pelkää tai arastele ihmisiä. Minulla ei ole ystäviä, ei ole koskaan ollut. Mies on ja poikaystäviä on nuorenakin ollut.

Ulkopuolelle jääminen on varmaan hyvin tuttu monelle meistä, olemme vääränlaisessa ryhmässä, emme arvosta itseämme suhteessa muihin, tarkkailemme liikaa itseämme,  emme tule ajatelleeksi kokeeko joku lähellä oleva saman ulkopuolisuuden tunteen. 

Harvoin olen kokenut kuuluvani johonkin ryhmään, mutta kun olen näin kokenut, olen huomannut, että silloin olen aistinut, että minut otetaan vastaan ihan omana itsenäni, eikä tarvitse vetää mitään roolia.

Mielummin olen yhden ystävän kanssa kerrallaan, silloin ei harrasteta mm small-talkia, joka ei yhdistä ihmisiä. 

Ehkäpä on vain hyväksyttävä ajoittainen ulkopuolisuuden tunne normaalina elämään kuuluvana olotilana.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä kuulut joukkoon, koska olet ihminen. Sinulla on vääriä ajattelu ja toiminta malleja, joista pitää päästä eroon. Yritä ottaa mallia muista ihmisistä ja alat hieman matkia, että pääset helpommin joukkoon.

Itse en todellakaan halua kuulua joukkoon. Jos siis tarkoitat suurinta osaa massasta. Muutama hyvä kaveri järkevät ajatukset ja oma rauha. Kenties siihen vielä elämäntyö niin avot. Elämäntarkoitus ja kaikki suoritettu.

Viimeksi tänään. Vedin henkeä kuntosalilla raskaan sarjaan jälkeen ja katselin toisilleen juttelevia ihmisiä. Vaikuttivat niin sosiaalisilta ja iloisilta. Tajusin kuinka eri maailmasta olenkaan. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle värejä ja ääniä. Hiukkasten värähtelyä ja sähkömagneettista säteilyä. Kaikki se tuska mitä kannan sisälläni erottaa minut muista tai ainakin näin kuvittelen.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi tänään. Vedin henkeä kuntosalilla raskaan sarjaan jälkeen ja katselin toisilleen juttelevia ihmisiä. Vaikuttivat niin sosiaalisilta ja iloisilta. Tajusin kuinka eri maailmasta olenkaan. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle värejä ja ääniä. Hiukkasten värähtelyä ja sähkömagneettista säteilyä. Kaikki se tuska mitä kannan sisälläni erottaa minut muista tai ainakin näin kuvittelen.

Kuvailitpa osuvasti sen mitä sisälläni koen. Kerro lisää jos suinkin haluat, kuulisin mielelläni.

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolelle jääminen on varmaan hyvin tuttu monelle meistä, olemme vääränlaisessa ryhmässä, emme arvosta itseämme suhteessa muihin, tarkkailemme liikaa itseämme,  emme tule ajatelleeksi kokeeko joku lähellä oleva saman ulkopuolisuuden tunteen. 

Harvoin olen kokenut kuuluvani johonkin ryhmään, mutta kun olen näin kokenut, olen huomannut, että silloin olen aistinut, että minut otetaan vastaan ihan omana itsenäni, eikä tarvitse vetää mitään roolia.

Mielummin olen yhden ystävän kanssa kerrallaan, silloin ei harrasteta mm small-talkia, joka ei yhdistä ihmisiä. 

Ehkäpä on vain hyväksyttävä ajoittainen ulkopuolisuuden tunne normaalina elämään kuuluvana olotilana.

Oot onnekas ihminen, jos ympärilläsi olevat ihmiset ovat mukavia. Osa ihmisistä oikeasti osaa olla livenäkin kovin pashka-maisia.

Osittain minullakin on tuollainen olo. Varmasti tämä on yleisempää kuin kuvittelet. Olen enemmän introvertti, mutta viihdyn kyllä satunnaisesti ihmisten seurassa ihan hyvin, kunhan saan itse määritellä koska on aika poistua ja palata kotiin puuhailemaan omia juttujani. Ennen se oli vaikeaa, tuntui että aina piti selittää ja puolustella, nyt vanhemmiten ilmoitan vain hymyillen että jaahas, taitaa olla aika suunnata kohti kotia, enkä selittele mitään enkä juhli missään määrääni enempää. En viihdy väkinäisissä "nyt pidetään hauskaa, korkkarit kattoon" jutuissa, esim työpaikan virkistyspäivät ja muut puolipakolliset pippalot olivat vähintäänkin vaivaannuttavia. Luistin niistä aina kun suinkin voin. En vaan oikein tajua mikä noissa on niin hauskaa, mutta joillekin ne ovat se elämän suola. Reality-sarjat ei kiinnosta. Kardashianit ei kiinnosta. Some ei kiinnosta senkään vertaa, varmasti suurin outouteni. Onhan somessa paljon ihan asiallisiakin juttuja mutta en vaan jaksa. Jos on asiaa tutuille, soitan tai laitan s-postia. Ja joskus oikeaakin postia.