En ole koskaan aiemmin nähnyt "mörökölli" ukkini itkevän, nyt satuin olemaan autossa kun haimme hänet eläinlääkäriasemalta kotiin (koira lop...
En osaa nyt oikein suhtautua ukkiin. Hän on aina ollut sellainen järkevä ja vakava ihminen. Ukin 15,5-vuotias koira oli pakko lopettaa, kun ensin vaarattomaksi luokiteltu kasvain olikin alkanut levitä kovaa vauhtia ympäri kehoa ja aivoihin.
En osannut sanoa mitään järkevää. Halasin vaan. Ukki on aina ollut se vahva henkilö kaiken muun sekoilun keskellä. Nyt tunnen oloni hölmöksi. Mitä minun olisi pitänyt sanoa?
Kommentit (24)
Niin itki koiraamme aikoinaan myös edesmennyt isäni, joka oli talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan veteraani.
Ukin paras kaveri lähti ja suru on valtava. Eipä siihen ole paljoakaan sanottavaa, halaus ja läheisyys riittää.
Ukki on nyt yksinäisempi kuin aiemmin, joten pidäthän ukkiisi enemmän yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Niin itki koiraamme aikoinaan myös edesmennyt isäni, joka oli talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan veteraani.
Suomalaisnen mies oli aiemmin, osin vielä nykyään nuoretkin sellaisia, että tunteita ei juurikaan näytetty.
Pitkälti johtuu siitä, että siten heidät kasvatettiin. Lemmikki on sitten ollut se, jolle niitä tunteita on uskallettu osoittaa, monasti enemmän kuin läheisille ihmisille. Sitten, kun lemmikistä aika jättää, on olo varmasti hyvin, hyvin surullinen. Lemmikki kun ei koskaan kyseenalaista ihmistä.
Teit mielestäni ihan hienosti. On varmasti aika yleinen tunne, että ei oikein osaa lohduttaa surullista ihmistä ja kokee itsensä kömpelöksi. Ei siinä monesti sanoja tarvita, riittää kun olemuksellaan ilmaisee että ymmärtää kuinka surullinen hetki toisella on.
Oma isäni ei itkenyt edes omaa isäänsä kun tämä kuoli. Mutta koiran kohdalla aukesi kyynelkanavat. Pysäyttävä hetki.
Voi toista. On se kova paikka. Uutta koiraakaan ei välttämättä halua enää ottaa jos on ikää ja kunto huono eikä kehtaa jättää läheisten hoidettavaksi sitten itseään sekä lemmikkiä.
Vaarini ei itkenyt edes äitinsä hautajaisissa, mutta 16-vuotiaana kuollutta pystykorva-tyttöään kyllä. Ainoa kerta kun näin hänen itkevän koko 89-vuotisesta eliniästään. Mummu kertoi, ettei hän koskaan kyennyt juttelemaan sodasta saaneista traumoistaan kenellekään ihmiselle, mutta koiran otti syliin keinutuoliin, silitteli ja jutteli.
Lemmikille on helppo jutella. Se ei kritisoi, naureskele tai pilkkaa.
Kyllä minä ainakin puhuin jo omilleni muuttaneena 18-vuotiaana kanilleni kaikki murheeni. Kiusattu kun olin. Kani kuunteli, nukkui sylissä, ei mollannut.
Lemmikki on ainoa, joka ymmärtää. Ei pilkkaa tai juorua. Lohduttaa ja antaa synninpäästön huonona päivänä ja riemuitsee kanssasi iloisena päivänä. Luottaa 100%.
Oma kasvatus myös, ettei miehenä paljon itkeskelty. Sitten tuli elämänvaihe, että huolehdin lapsuudesta asti olleen lenkkikaverin oman vanhemman kuoleman jälkeen vuoden, parin ajan. Ja jouduin viemään lopulta koiravanhuksen eläinlääkärin luokse, ikiunen vapauttavaan rauhaan.
Se ymmärsi, voi taivas se ymmärsi kaiken koko pienen koiran elämällään. Asetti tassunsa minun jalkani päälle, laski päänsä syliin. Huokaisi, ja nukkui pois. Minä en voi ymmärtää, se lohdutti vielä viime hetkellään. Luotti, ei syyttänyt. Hänellä on nyt kaikki hyvin.
Muutama vuosi jälkeenpäin itkeskelin parit kyyneleet yhden sotaelokuvan kotiinpaluukohtauksessa. Nyt löytynyt vaimo kertoi jälkeenpäin järkyttyneensä, kun mies poraa. Ei suomalainen mies itke!
Minä muistan sen koiran. Ja nyt kasvaa myös perheessä oma nuori koira. Sille minä kerron asioita kahden kesken. Katson tummiin silmiin, ja näen ymmärryksen.
Siinäpä taas yksi esimerkki. Vihoviimeinen kerta, kun odotan täältä ihmisiltä mitään.
Karuinkin kundi liikuttuu, kun koira kuolee. Olen kuullut tarinoita siitä, että nekin joita ei yleensä liikuymta yhtään mitään saavat roskan silmään, kun aika jättää uskollisesta ystävästä.
Vierailija kirjoitti:
Siinäpä taas yksi esimerkki. Vihoviimeinen kerta, kun odotan täältä ihmisiltä mitään.
Onneksi ylläpito poisti.
Minun on aina ollut todella vaikea itkeä. Lapsuudessani jouduin kiusatuksi ja se teki minusta todella kovan. Päätin, että mikään tai kukaan ei pääse enää ihoni alle minua satuttamaan ja se päätös on hyvin pitkälle pitänyt. Sellaista tilannetta ei ole jossa jään sanattomaksi
Tiedän, että ei ole terveellisin tapa, mutta muuta tapaa en enää osaa.
Kaksi asiaa on minua kyynelöittänyt, lapseni syntymä ja koirani kuolema.
Pystykorvan pentu, epäilen vahvasti että koville ottaa aikanaan... mutta nyt täyttä (koiran) elämää kevääseen!
Hyvin kiteytetti suomalaisen miehen parasta ystävää ää 👍🏽
"Ja nyt kasvaa myös perheessä oma nuori koira. Sille minä kerron asioita kahden kesken. Katson tummiin silmiin, ja näen ymmärryksen."
Voi jos vaimo tietäisi, että aamuin illoin koiranulkoilutus ei olekaan pelkkää velvollisuutta :)
Otan osaa ukki suruusi. Halaat ja silität hiuksia.