Äidit! Kumpi on pahempi epäonnistuminen aikuisella lapsella?

En miettisi ikinä lapsestani noin. Tosin tyttäreni eivät ole vielä lähelläkään aikuisuutta, mutta silti.

Up. Asia vaivaa minua t ap

Ei tuollaiseen kysymykseen voi vastata koska aikuisen lapsen hyvä elämä ja onnellisuus on tärkeintä  ja toki niin että selviää normaalissa elämässä ettei vanhempien tarvitse elättää ikuisesti vaan riittää kun on tukena ja tukeva taustalla.

Mitä kukin haluaa. Jos haluaa olla ja elää parisuhteessa niin toki sitä lapselle haluaa mutta eihän kaikki edes sellaista elämää halua. Koulutus ja opiskelu kannattaa aina mutta elämässä voi pärjätä muutenkin. Aikuisen ihmisen pitää miettiä vähemmän tai ei ollenkaan mitä vanhemmat haluaa ja keskittyä mitä itse haluaa ja tekee elämässä. Äidin ja isän hyväksyntä ei ole tae onnelliseen elämään. Keskity itseesi.

Siis apua...tukena ja turvana taustalla!

Ei kumpikaan ole automaattisesti epäonnistuminen. Äitinä toivoo että lapset ovat itse tyytyväisiä elämäänsä, on se sitten millainen tahansa. Ei heidän tarvitse minulle päteä millään.

Tärkeintä minulle on lasten onnellisuus. Jos lapset ovat sairaita, suren ja olen huolissani, mutta yritän tsempata ja olla tukena. Kumppani tulee kun tulee, mutta jos ei löydy, niin toivon, että lapsella on muita ilonaiheita elämässä. Koulutuksen ehtii hankkia myöhemminkin, jos sitä ei sairauden vuoksi pysty hankkimaan. Siitä en tykkäisi, jos lapsella olisi kykyjä, mutta hän ei vain viitsisi hankkia mitään ammattia. Nuorena voi löytää hanttihommia, mutta kun ikää tulee, niitä ei enää löydäkään ja jos sittenkään ei kouluttautuminen innosta, niin lapsi itsehän siitä kärsii.

Minulla on yksi lapsi, joka on pian tuplamaisteri, mutta erakkoluonne. En koe, että hän on epäonnistunut, siksi, että hänellä ei ole kumppania. Suren ehkä hiukan sitä, että hän ei ymmärrä mitä ihanaa kumppanissa ja rakkaudessa on. Se suru on kuitenkin minun suruni, eikä kerro lapseni tilanteesta mitään, koska hän on elämäänsä tyytyväinen ja se riittää minulle. En ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa, mutta ei minun tarvitsekaan, pääasia, että hänellä on kaikki hyvin. Hän ei ole tullut maan päälle onnistumaan tai epäonnistumaan minun silmissäni, vaan elämään omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.

En ajattele noin, toisella lapsellani on vaikea mt-ongelma ja ei ole mielestäni mikään epäonnistuja vaan vahva tapaus. Pääasia, että elävät mielestään ok elämää ja olevat itse tyytyväisiä.

Jos asia vaivaa sinua paljon niin juttele äitisi kanssa. 

Tarkoitatko, että kaikkien muidenkin isät ovat väkivaltaisia alkoholisteja?

Vierailija kirjoitti:

Ei tuollaiseen kysymykseen voi vastata koska aikuisen lapsen hyvä elämä ja onnellisuus on tärkeintä  ja toki niin että selviää normaalissa elämässä ettei vanhempien tarvitse elättää ikuisesti vaan riittää kun on tukena ja tukeva taustalla.

Mitä kukin haluaa. Jos haluaa olla ja elää parisuhteessa niin toki sitä lapselle haluaa mutta eihän kaikki edes sellaista elämää halua. Koulutus ja opiskelu kannattaa aina mutta elämässä voi pärjätä muutenkin. Aikuisen ihmisen pitää miettiä vähemmän tai ei ollenkaan mitä vanhemmat haluaa ja keskittyä mitä itse haluaa ja tekee elämässä. Äidin ja isän hyväksyntä ei ole tae onnelliseen elämään. Keskity itseesi.

Jos sinulla on rakastava äiti, et ole hänelle pettymys. Ihminen ei suoriudu koskaan elämästään "täydellisesti" eli normien ja ihanteiden mukaisesti, ja sen rakastava vanhempi ymmärtää. Sitten on vanhempia, joille lapsi on aina pettymys - koulutus on väärä, puoliso huono, talo ikävästi sisustettu... Joten lakkaa miettimästä moista, elä elämääsi ja nauti niistä hyvistä asioista, joita siihen kuuluu ja joista ITSE iloitset.

Minulle koulutus on todella tärkeää, joten noista kahdesta valitsisin sen. Mutta. Ihan oikeasti toivon vain, että lapseni pysyvät erossa päihteistä ja erityisesti huumeista sitten kun ovat aikuisia. Millään muulla ei ole niin väliä.

Kumpikaan ei ole epäonnistunut. Molemmilla on oma polkunsa ja omakasvutarinansa. Vain huonolla itsetunnolla varustettu vanhempi tarvitsisi vertailla lapsiensa "epäonnistumisia".

On myös vanhempia, joille lapsi on epäonnistunut jos ei ole menestynyt urallaan. Eli ei riitä, että on koulutus, työ ja perhe, silti olet pelkkä nolla jos et ole päässyt esimiesasemaan työelämässä.

Häh, kumppanin puute olisi jonkun vanhemmalle pettymys??!!

En ymmärrä nyt yhtään tätä. Käsittääkseni yleensä vanhemmat toivoo helppouden vuoksi ettei omat lapset pariudu eivätkä varsinkaan lisäänny. Vaikkei sitä ääneen sanota.

Niinku miten niin epäonnistuminen? Millaisen vanhemman mielestä oma lapsi on epäonnistunut, kuuluu kysymys...

Vanhempani pitivät minua epäonnistujana kun en opiskellut ammattia nuorena. Sairastuin lapsena fyysiseen sairauteen ja vaikea masennus todettiin jo 11 vuotiaana ja täysi-ikäisenä kaksisuuntainen. Sain kyllä alkuun töitä, mutta en kyennyt tekemään montaa kuukautta kerralla kokopäivä töitä. Työttömänä olin sitten melkein 6 vuotta. Jotain satunnaisia pätkätöitä oli välillä ja yrityksiä opiskella. Lopulta 29veenä sain opiskeltua itselleni ammatin ja pääsin töihin. Nyt olen ihan ok palkkaisessa työssä, minulla on hyvä parisuhde (huonoja oli 2 kappaletta), omakotitalon etsintä käynnissä ja pieni toive siitä että lapsenkin ehtisi saada. Se vain harmittaa ettei äitini ehtinyt nähdä sitä, että ei hänen kasvatuksensa pieleen mennyt enkä minä aivan epäonnistujaksi jäänyt. Otti vain aikansa että asiat alkoivat sujua.