Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tunne mitään vanhempiani kohtaan. Lapsuus tunnekylmän äidin kanssa kovetti minut.
24.03.2021 |
Monella ikäiselläni on nyt kova huoli vanhemmistaan ja suru siitä, ettei ole tavannut heitä pitkään aikaan koronapandemian vuoksi. Minulla ei tunnu missään. Olen erittäin tunnekylmän, narsistisia piirteitä omaavan äidin kasvattaman 40-vuotias nainen, kahden lapsen äiti. Isäni pelkäsi äitiäni ja oli paljon töissä ja siksi poissa koko lapsuuteni. Tiesi ja näki kyllä miten huonosti minua kohdeltiin, mutta oli kyvytön ja voimaton tekemään asialle mitään. Minulla on myös yksi veli, jota äitini suorastaan palvoi, tosin nyt aikuisena hänkin on altistunut äitini järjettömän käytöksen pahenemiselle ja välttelee äitiään.
En tunne mitään vanhempiani kohtaan. En ole nähnyt heitä kumpaakaan lähes neljään vuoteen, tai ollut missään tekemisissä. En kaipaa heitä millään tavalla elämääni ja omien lasteni elämään en äitiäni edes päästä, hän on sen verran ilkeä ja kylmä myös heille, vaikka sai pari tilaisuutta olla jotakin muuta. En aio nähdä äitiäni enää koskaan. Isääni vastaan minulla ei varsinaisesti ole mitään, pidän häntä vain heikkona ja säälittävänä ihmisenä, joka ei osaa tehdä irtiottoa myrkyllisestä puolisosta ja rakkaudettomasta avioliitosta, kestää kaiken oman hyvinvointinsa kustannuksella. Isäni haluaisi kuulemma olla kanssamme tekemisissä, muttei uskalla tai osaa ottaa yhteyttä. Minä en jaksa ottaa ensimmäistä askelta, en koe häntäkään kohtaan mitään tunteita. Lisäksi äitini tekisi isäni elämästä uudenlaista helvettiä, jos kuulisi tämän olevan kanssani tekemisissä.
On jotenkin ulkopuolinen olo, kun työkaverit ja ystävät stressaavat omista vanhemmistaan ja pelkäävät heidän puolestaan. Itse vastaan kysyttäessä jotakin ympäripyöreää asiaan. Todellisuudessa en ole kiinnostunut heidän voinnistaan sen kummemmin, kuin naapurin kumminkaimankaan. Tunnekylmä ja ajoittain sadistisia alistamisen piirteitä saanut kasvatustapani lapsena on tämän aiheuttanut.
Täällä on muutaman pitkän viestiputken perusteella paljonkin kohtalontovereita. Haluaisitteko vaihtaa ajatuksia asiasta? Miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään..?
Kommentit (4)
Elintarviketalouden = ei tarvitse 👍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sama. Äitini ei ollut niinkään tunnekylmä, vaan aggressiivinen, väkivaltainen, vainoharhainen ja manipuloiva. En moneen vuoteen ollut missään yhteydessä häneen, nyt olen nähnyt häntä muutaman vuoden välein lyhyesti jossain sukutilaisuudessa. Kaikki viha ja pelko, mitä nuorena tunsin häntä kohtaan, on kadonnut eikä jäljellä ole enää mitään. Ehkä tunnen ihan vähän sääliä häntä kohtaan, koska hänen täytyy herätä omana itsenään joka aamu, mutta en mitään muuta. En toivo hänelle pahaa, mutta hänen asemansa elämässäni on niin mitätön, että hän voisi olla yhtä hyvin kuollut.
Hm. Sinuna Ap pitäisin kuitenkin yhteyttä isään. Molempien vanhempien hylkääminen tulee väistämättä jäytämään sinua lopun ikääsi tavalla tai toisella. Olet vain tiukkana siitä, että sinulla on ohjat. Minulle yhteyteni tyttäreeni on tosi tärkeä ja kuvittelisin, että isälläsi olisi edes jonkin verran samoja tuntemuksia. (olen siis iskä)
Alue: Aihe vapaa
Mulla vähän sama, mutta koskee vain äitiä.
Jo pienenä ajattelin, että kun on huonot vanhemmat niin heitä elintarvitetalouden surra kun kuolevat.
Tavallaan sitä kituu sen sijaan koko elämänsä huonon lapsuuden vuoksi.
Ja nyt välillä ihan hirvittää lämpimät tunteet lapsiaan kohtaan - pelottaa kun on tunteita.