Lue keskustelun säännöt.
Jännitätkö lapsesi puolesta asioita?
Ahdistunut äiti
22.03.2021 |
Olin itse lapsena ja nuorena todella ujo jännittäjä. Koulussa kokeet ja esiintymiset jännitti niin paljon, että maha oli kipeä ja oksensin aamulla. Kädet tärisi, ääni ei kulkenut. Sittemmin reipastuin liikuntaharrastuksen myötä, mutta siinäkin oli kisoja, joita jännitin todella paljon etukäteen. Aikuisena olen viettänyt lukemattomia unettomia öitä, kun esim. työpaikalla on jotain tärkeää seuraavana päivänä tai on ollut joku sosiaalinen konflikti.
Nyt olen pienen koululaisen äiti, minulla ei ole töitä, eikä mitään harrastusta eikä edes kavereita. Kaikki ovat kaikonneet. Tiedostan, että olen hieman masentunut, mutta tämä ahdistuneisuus hirvittää itseänikin.
Olen aina jännittänyt lapseni puolesta asioita. Hänen esiintymisiään harrastuksessa tai hänen pärjäämistään eskarissa ja koulussa. Nyt huomaan, että jännitän ihan hirveästi, kun hänellä on koulussa joku koe.
Hän on vielä ihan alaluokilla, joten tiedostan, että ei ne kokeet ole vielä kovin suuria ja vakavia. Hän ei ilmeisesti myöskään itse jännitä niitä niin paljon.
Yritän kovasti olla niin, etten näyttäisi omia pelkotilojani ja jännityksiäni hänelle, mutta se on vaikeaa.
Tänään hänellä oli matematiikan koe ja olin itse ihan hermoraunio kotona sillä aikaa. Katsoin kellosta että nyt koe alkaa ja mielessäni lähetin hänelle tsemppiä ja itseluottamusta.
Välillä joku koulukavereiden välinen keskinäinen riitä saa minut ihan itkemään.
Mikä neuvoksi?
En uskalla enää hakeutua terveyskeskuksen psykologille, koska viimeksi viisi vuotta sitten, kun sain paperit masennuksesta, niin menetin työni. En ole onnistunut työllistymään ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni vuoksi monet alat ovat valmiiksi poissuljettuja.
Onko muita jotka jännittävät ihan tavallisia asioita lapsensa puolesta?
Miten sujuu koulupäivä, kokeet, harrastuksessa jne?
Mikä neuvoksi ja avuksi?
Kommentit (17)
Jännitän. Tällä hetkellä kirjoituksia ja olen varma ettei saa opiskelupaikkaa, jää työttömäksi vanhaksi piiaksi ja syrjäytyy. En tosin ole näitä ääneen pohtinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tuon, että nyt korona-aikana, kun ei voi tehdä ja keskittyä tiettyihin asioihin, vaikka harrastuksiin, niin oma energia ja varsinkin murehtiminen kohdistuu yhä kapeammalle alueelle, omalla kohdalla työpaikan asioihin.
Kyllä sää jotain terapiaa tarttisit. Lapset vaistoo yllättävän paljon asioita ja voit saada lapsenkin ahdistumaan.
Korona varmaan tekee osansa ap. Jos et käy töissä, eikä sinulla ole kontakteja mihinkään, niin keskityt ihan liikaa lapseesi. Olisiko joku harrastus, mitä voisit tehdä kotona, esim. kielten opiskelu tms.?
Ulkoile, koeta saada muutakin sisältöä elämääsi, niin ahdistus helpottaa.
Suurin ongelma tässä ei taida olla lapsen asioiden jännittäminen, vaan ihan yleinen masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko jne, joihin sinun olisi hyvä hankkia apua. Nuo asiat pelkästään pahenevat, jos sulkeudut yhä enemmän pelkästään kotiin ja vaikuttavat myös negatiivisesti lapsiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännitän itsekin, mä luulen että tää koulujännitys menee ohi ajallaan, nyt on vasta ensimmäinen vuosi ja korona rajoitteet ovat olleet voimassa koko ajan, eikä kouluun ole päässyt vanhemmat tutustumaan, sellainen lisää jännitystä ja pelkoa siitä miten lapsi voi ja pärjää koulussa. Toivon todella että ensi syksynä kutsutaan vaikka yksitellen kesän aikana lapsi ja vanhemmat tutustumaan tulevaan kouluun.
Vierailija kirjoitti:
Jännitän. Tällä hetkellä kirjoituksia ja olen varma ettei saa opiskelupaikkaa, jää työttömäksi vanhaksi piiaksi ja syrjäytyy. En tosin ole näitä ääneen pohtinut.
Ai kamala. Kyllä kannattaakin olla ihan hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeintä on ettei siirrä omia pelkoja ja ahdistuksia sille lapselle. Itsekin olen sellainen että ressaan aina kaikkea etukäteen ja kaikki ahdistaa mutta pyöritän sitä sirkusta vain omassa päässäni enkä turhaan rasita sillä lapsiani tai muitakaan. Olen hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen ja toivon että vanheneminen toisi lisää varmuutta ja rauhaa elämään.
Tervetuloa teini-ikään sit aikoinaan. Toivottavasti olet siinä vaiheessa jo sinut oman itsesi kanssa, tai tulet hulluksi.
Mun vauva täyttää jo 20, ja viimeiset 5 vuotta on ollut huolta ja ahdistusta. Pienellä lapsella pienet murheet, isolla isommat... Onneksi jossain vaiheessa mulle tuli sellainen "nyt en asioille vaan voi mitään, kunhan menen mukana vaan ja tuen ja rakastan lastani täysillä, mutta muuten en vaan kerta kaikkiaan voi asioihin vaikuttaa joten mennään flow:n mukana (vaikka ei ollutkaan hyvä flow, ei ollenkaan!)"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt tuohon jännittämiseen ja ylimitoitettuun murehtimiseen jotain ammattiapua ap!
Tavallisen hyvässä pikkukoululaisen elämässä ei ole mitään isoja jännityksen aiheita. Jos sinun pääsi sellaisia kehittää, ei ole normaalia ja pahimassa tapauksessa tarttuu lapseen, vaikka et mitään sanoisikaan. Lapsi kuitenkin aistii ja heijastelee läheisen vanhemman tunnetiloja.
Suosittelen myös hankkimaan omaa elämää. Jonkin harrastuksen tai vapaaehtoishommia, jos työelämä ei tärppää.
Kyllä paljon ahdistuksestani liittyy nimenomaan lapseen. Koko päivän kun hän on koulussa, olen ahdistunut. Seuraan kelloa milloin hän pääsee kotiin ja odotan aivan kuumeisesti. Sopimus on tulla koulusta aina suoraan kotiin. Joskus kun hän onkin jäänyt kaverin kanssa matkan varrelle leikkimään, olen ihan sekaisin huolesta. Siis vaikkakin hän "myöhästyisi" kotiintulosta vain n. 15min. Yhden kerran hän oli lähes tunnin myöhässä ja ehdin ajella ympäriinsä häntä etsimässä.
Rauhoitun, kun lapsi on kotona ja kertoo, että koulupäivä meni ihan hyvin ja kavereiden kanssa sujui hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen etätöissä kotona ja itsekin tulee ikkunasta katseltua tiettyyn aikaan, että jokos lapset tulee koulusta. Ihan normaalia.
Ahdistunut äiti kirjoitti:
Kyllä paljon ahdistuksestani liittyy nimenomaan lapseen. Koko päivän kun hän on koulussa, olen ahdistunut. Seuraan kelloa milloin hän pääsee kotiin ja odotan aivan kuumeisesti. Sopimus on tulla koulusta aina suoraan kotiin. Joskus kun hän onkin jäänyt kaverin kanssa matkan varrelle leikkimään, olen ihan sekaisin huolesta. Siis vaikkakin hän "myöhästyisi" kotiintulosta vain n. 15min. Yhden kerran hän oli lähes tunnin myöhässä ja ehdin ajella ympäriinsä häntä etsimässä.
Rauhoitun, kun lapsi on kotona ja kertoo, että koulupäivä meni ihan hyvin ja kavereiden kanssa sujui hyvin.
Toivon, että tää olis keksittyä tarinaa, jolla herutetaan reaktioita. Mutta hyvin voi olla, ettei ole. Hanki itsellesi apua!
Monet ajattelee, että pitävät nuo panikoinnit ihan vaan oman pään sisällä, mutta kyllä perhe ne aistii ja lapset varsinkin. On haitallista, kun aistivat pelon ilmapiirin eivätkä edes ymmärrä mikä siihen on syynä. Tosin eipä kyllä sen kertominenkaan mitään auttaisi, päin vastoin. Siksi vastuullinen vanhempi työstää tuollaiset ylimitoitettu pelkoajatukset ja reaktiot aidosti pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen etätöissä kotona ja itsekin tulee ikkunasta katseltua tiettyyn aikaan, että jokos lapset tulee koulusta. Ihan normaalia.
Tämä on normaalia, mulla sama. Saattaa vähän myös olla epämukava olo, jos vaikka ovat puolisen tuntia "myöhässä" eli jääneet jonnekin matkan varrelle leikkimään, juttelemaan tai ehkä pysähtyneet kiskalle. Mun lapset siis 9 ja 11v. Tunnin jos olisivat myöhässä, soittaisin ja varmaankin lähtisin vähän katsomaan matkaa, että missä ovat. Koulumatkaa 2km, kävelevät sen.
Mutta tuo, että pitkin päivää miettii hermostuneena, missä ovat ja että tulee hätääntynyt olo, jos eivät ole minimiajassa koulusta kotona, se EI ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on ettei siirrä omia pelkoja ja ahdistuksia sille lapselle. Itsekin olen sellainen että ressaan aina kaikkea etukäteen ja kaikki ahdistaa mutta pyöritän sitä sirkusta vain omassa päässäni enkä turhaan rasita sillä lapsiani tai muitakaan. Olen hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen ja toivon että vanheneminen toisi lisää varmuutta ja rauhaa elämään.
Mutta tässä kannattaa muistaa se, että joskus nämä(kin) asiat periytyy, eli se lapsi/nuori saattaa ahdistua kaikesta ihan samalla tavalla kuin itse, joten kyllä kannattaa ainakin puhua siinä mielessä että miten tällaisen ahdistustaipumuksen kanssa eletään. Siitä voi olla lapselle paljon apua kun tajuaa että omilla vanhemmillaan on ihan samoja juttuja.
Olet sairas. Lapsen normaalit pienet arkiset asiat sinä paisuttelet aivoissasi jättimäisiin mittasuhteisiin, kuin ne olisivat jotain elämän ja kuoleman ratkaisevaa suurta draamaa.
Lapseesi tuo ei liity mitenkään.
Sinulla on aivoissasi jokin asioiden paisuttelumekanismi. Jokin mikä tekee tasaisesta arjesta jännittävää vuoristorataa. Mitä vähemmän elämässäsi tapahtuu sitä enemmän aivosi luovat omia sisäisiä paisuteltuja kokemuksia.
Tarvitset apua.
Kirjoitin tämän ihan tosissani. Toki monet ihmiset ovat niinkuin sinä, mutta se tarkoittaa vain sitä että monet ihmiset ovat aivan sairaita.
Keskity siihen, mitä lapsi puhuu sinulle niistä asioista, miten hän asian kokee. Saat ehkä lohtuakin siitä, että lapsella ei ole sinun murheitasi?
Jos lapsi kovasti vaistoaa, että jostain riidasta kertominen saa sinut aina pois tolaltasi, hän saattaa vain alkaa vältellä tuollaisista asioista puhumista tai kaunistella asioita.