Kun nuorena puhui äidille ongelmista niin koskaan äitini ei pahoitellut mitään vaan ”kaikki oli normaalia”

Kyllä, mutta äitini oli jo lapsena kokenut hyvin traumaattisia asioita. Hän ei kestänyt ongelmista puhumista, vaikka oli älykäs ajatteluun kykenevä ihminen. Aina olisi pitänyt olla iloinen. Nyt näkee kaiken selvemmin. Lapsena ja nuorena oli vaikeampi ymmärtää.

Juu ainakin niin kauan jos ongelma ei millään tavalla liittynyt häneen, jos sattui olemaan jotain minkä hän otti henkilökohtaisesti niin sitten olin vaan itse mielenvikainen...

Joo. Noin muutenkin kasvatustyyli oli kovin "käänteispsykologinen". Olen päässyt vasta nyt keski-ikäisenä psykoterapiaan.

Tuttua naraistien kanssa tekemisissä olleille. Heidän asiat on merkittäviä ja muiden turhia. Voimia toipumiseen.

ihan normaalia, noin se menee

Niin, jokainen meistä on käynyt läpi teini-iän kriisit, myös äitimme. Vanhempana sitä näkee laajemmin, kun niitä muitakin vastoinkäymisiä tulee väistämättä elämässä eteen.

Ne tunteiden myllerrykset ovat normaaleita asioita liittyen tiettyyn ikään ja aika kultaa muistot sieltä omasta nuoruudesta, siksi sorrumme usein vähättelyyn nuorten kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua naraistien kanssa tekemisissä olleille. Heidän asiat on merkittäviä ja muiden turhia. Voimia toipumiseen.

Ap. Tähän kallistun. Joskus nimittäin sain vastauksena ”minulla on ollut pahoja päänsärkyjä” ...

Joo, äitini on 70-luvun alussa syntynyt ja niin hän, kuin hänen sisaruksetkin ovat jotenkin todella tukossa eivätkä osaa käsitellä asioita ja tunteita ollenkaan, joten he sulkevat ne pois eikä heidän kanssaan voi puhua mistään mitään.

Tunneäly, tilannetaju ja kaikki puuttuu, eivät osaa suhtautua ollenkaan muuhun kuin hymistelyyn.

Isä myös 70-luvun alussa syntynyt, mutta aivan erilainen kuin äiti.

Syvällinen ja keskusteleva ihminen jonka kanssa voi puhua mistä vaan, eikä kuittaa ikinä mitään tuollaisella ”sellaista se on/aivan normaalia”-tyylillä.

Pahoitellut? Pidät siis ongelmiasi äitisi syynä?

Tuttavaperheen mies koski muhun väkisin ja kivuliaasti myös intiimialueille vaikka koitin paniikissa pakoon, kaveri kutsui kylään ja jätettiin yksin kun nähtiinkin parempi kaveri, opettaja arvosteli koulussa koko luokan kuullen ja välillä suorastaan haukkui, koulussa kiusattiin haukkumalla tosi halventavasti, kaveri haukkui mua muille.. kaikki nuo oli kuulemma ihan normaaleja asioita ja ei niistä kuuluisi harmistua tai välittää. Ekasta jopa suuttui kun yritin sanoa että ahdisti. Ei ihme että itsekunnioitus oli nolla. Sittemmin jouduin tilanteisiin jotka käytännössä pilasi elämäni, omaa syytähän se jo siinä vaiheessa oli mutta en voi olla miettimättä tuota mitätöinnin ja välinpitämättömyyden kierrettä.

Vaikea sanoa tuon tiedon perusteella, toimiko äitisi oikein vai väärin.

Itse ainakin yritin lohduttaa teiniä samalla tavalla kun hän kertoi mm. siitä, että sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet jännittää jne. Murrosiässä monet kurjatkin tunteet ovat normaaleja ja ikään kuuluvia. Mutta sehän ei poista sitä, etteikö niistä voisi "valittaa". Normaalitkin asiat voivat tuottaa kärsimystä ja vanhempi voi olla myötätuntoinen, vaikka ei hirveää hätää olisikaan.

Tietenkään noin ei saisi kuitata esimerkiksi sitä jos on joutunut jotenkin kaltoin kohdelluksi tms.

Vierailija kirjoitti:

Pahoitellut? Pidät siis ongelmiasi äitisi syynä?

Tällä ap:llä on näitä äitiongelmia jatkuvasti, riippuen lääkityksen voimakkuudesta miten kärkkäästi asiaa tuo esille. Nyt näyttää olevan aika hyvin toimivat pillerit. Aina näin perjantaisin kun pääsee vapaalle viikonlopuksi, alkaa tämä sama itkuvirsi vauvapalstalla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta äitini oli jo lapsena kokenut hyvin traumaattisia asioita. Hän ei kestänyt ongelmista puhumista, vaikka oli älykäs ajatteluun kykenevä ihminen. Aina olisi pitänyt olla iloinen. Nyt näkee kaiken selvemmin. Lapsena ja nuorena oli vaikeampi ymmärtää.

Samoja kokemuksia ja havaintoja. Traumatisoitunut ihminen on niin lukossa ja eksyksissä itsensä kanssa ettei hänellä ole kapasiteettia ymmärtää muita. Kun ei hän ymmärrä itseäänkään. Äitini ei koskaan saanut mahdollisuutta käsitellä traumojaan esim. psykoterapiassa ja toisaalta en tiedä, olisiko mennyt, vaikka sellainen mahdollisuus olisi ollutkin. "Kun mitä muutkin sitten ajattelee!"

Pystyn nykyään ymmärtämään äitiäni paremmin mutta se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin mukisematta hänen käytöksensä. Rajat on pitänyt asettaa. Kaikkea ei hänenkään pidä möläyttää ääneen, mitä mieleen tulee (rajattomuutta, ilmeisen selvästi kotoaan oppimaansa) enkä ota vastuuta hänen huonosta itsetunnostaan. Hän ottaa mm. ihmisten huonotuulisuuden merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotain väärin tai suututtanut jonkun. Lempeää ja selkeää järkipuhetta hän ei oikeastaan tunnu tajuavan, koska on niin vakuuttunut siitä, että hän aina pilaa kaiken ja kaikki ovat hänelle aina niin vihaisia. Hänen maailmassaan ei ole sitä vaihtoehtoa, että joku on kiukkuinen esim. huonosti nukutun yön takia. Ei, se johtuu aina hänestä ja hän tekee aina kaiken väärin.