Vaikea vanhempisuhde

Mun vanhemmat ei oo ikinä tukenut mua. Tai no siten, että äiti on käskenyt, että "kyllä sää osaat ja nyt meet reippaasti." Mua kuitenkin pelotti hoitaa asiat nuorempana yksin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Äitini ei tullut vanhempainiltoihin, hän ei ollut kiinnostunut kenen kanssa liikun, hän ei vienyt koskaan kouluun, kun muita, vietiin huonolla säällö. Isäni ja äitini eivät olleet yhdessä täytettyäni 5v ja äidistä tuli yh. Isäni tuli hakemaan minua usein humalassa, mutta äitini ei tiennyt tästä mitään, kun ei halunnut tavata isääni, vaan menin isää vastaan pihalle aina ja siitä lähdimme autolla usein isän vanhemmille. Isäni vanhemmat olivat ylikilttejä ja leikkivät kanssani, mutta isääni eivät toruneet mitenkään vaikka humalassa oli, usein hönellä oli myös kuski. Isäpuoleni oli hyvin ankara minulle, hän kertoi että olen yhtä tyhmä kuin isäni ja olen samanlainen epäonnistuja kuin eräässä tv-sarjassa esiintyvä nainen. Hän heitti usein tavaroitani, jos en totellut ja uhkasi kerran hakata joululahjani kirveellä palasiksi. Kun murrosiässä sain sukupuolitaudin, pelkäsin elämäni olevan ohitse ja kun uskalsin kertoa äidilleni, hän sanoi vain että "niin makaa kuin petaa". Itkin asiasta pitkään ja sain kovat traumat ja häpeän. Hain apua jo teininä terkkarilta, mutta hän ei osannut auttaa. Nyt olen jo mennyt asiasta eteenpäin, mutta minussa on kova ahdistus ja en enää tiedä miten käsitellä asioita, kun olen käynyt ammattilaisten puheilla myös. Äitini ihmettelee, miksi mulla on paha olla ja kun en oikein toivoa näe, niin hän sanoo että antaa olla, kun mikään ei auta minuun. Toivoisin, että joku olis joskus sanonut, että "katsotaanpa yhdessä, että kyllä me joku ratkaisu löydetään ja oon sun tukena". Sen sijaan olen saanut kuulla siitä, että olen vastuussa kaikesta itse. Ja toki sen ymmärrän, mutta minkäänlaista kannustusta en ole koskaan saanut.