mitä asiaa kaipaa vauvavuonna

Yhtenäiset yöunet. Tai edes 4 tuntia putkeen, heräämättä kertaakaan.

Ei siinä mikään auta. Julmettu univelka, elämä kuluu sumussa. Koko ajan pitää hoitaa vauvaa, vaihtaa vaippaa, syöttää, nukuttaa, vaunuttaa. Muistan, kun kerran leikkasin omat kynnet ja se oli ruhtinaallisen paljon omaa aikaa - ja silloinkin vauva alkoi itkeä kesken kaiken.

Saunaanmenosta ei voi edes haaveilla, koska lapsi herää ja alkaa itkeä.

Kapakoita. Pössyä. Kreisibailaamista.

Tasapainoinen parisuhde, jossa työt ja vaivat jakautuvat puoliksi. Ihan oikeasti, on rankkaa kun itse heräilee 2 tunnin välein imettämään ja kantaa keilapalloa kädessä koko päivän pääsemättä edes vessaan rauhassa tai juomatta koskaan edes kahvikuppia loppuun kuumana, mutta toinen käy normaalisti töissä, lounastaa rauhassa aikuisten seurassa ja nukkuu kuin tukki, ja silti auttamisen sijaan loihe neuvomaan väsynyttä puolisoa että ehkä kannattaisi mennä ajoissa nukkumaan eikä tehdä mitään hauskaa edes puolta tuntia illalla.

Usein se ei-imettävä osapuoli ei edes yhtään hahmota, että mikä siinä kotona makoilussa voisi olla rankkaa, ja valittelee ääneen jos omiin yöuniinsa tulee pieni katko.

Synnytyksessä menetettyä terveyttä :(

Aikuista seuraa. Joku joka vastaa sulle ja jonka kanssa voi puhua muustakin kun kirjan elefanteista tai ulkoa kuuluvasta traktorin äänestä.

Ja joo, mies töissä paljon.

Lapsetonta elämää.

Kaipasin omaa aikaa niin että olisin saanut muutaman tunnin olla ihan yksin ja rauhassa ja tehdä keskeytyksettä mitä huvittaa, vaikkapa torkkua tai lukea tms.

Kaipasin omaa kehoani takaisin, imetyksen tiheys oli shokki, ja sitä oli välillä vaikea kestää että oma keho oli lähinnä valjastettu vauvan ruokintaan.

Kaipasin todella paljon aikuista seuraa, varsinkin päivisin kun olin kotona vauvan kanssa kahdestaan, se on välillä aivan uskomattoman tylsää. Eniten kaipasin sukulaisia ja ystäviä, en niinkään mitään mammakerhoja joissa on vieraita ihmisiä.

Kaipasin keskeytymättömiä unia ja sitä tunnetta kun kerrankin on levännyt tarpeeksi.

Kaipasin omaa tasaista psyykettä takaisin. Hormonit oli sekaisin ja olin monta kuukautta itkuinen ja ahdistunut kaikesta. Meni ajan kanssa ohi.

Rakastan lastani eniten maailmassa, mutta kyllä se vauvavuosi, varsinkin ensimmäinen puolikas siitä, oli järkytys. Vanhemmuus on intensiivistä ja uuvuttavaa, siihen ei mitenkään osannut varautua etukäteen. En tiennyt miten yksinäiseltä voi tuntua kun ei ole aikuista seuraa, ja miten paljon vauva-arki kuormittaa psyykeä, miten suurta epätoivoa voi tuntea, kun vauva ei suostukaan nukahtamaan päiväunille ja jäät paitsi siitä hartaasti odotetusta hengähdystauosta, miten paljon aamulla ahdistaa kun puoliso lähtee töihin ja tiedät että olet yksin vauvan kanssa seuraavat yhdeksän tuntia.

Pikkuhiljaa kuitenkin helpottaa ja alkaa saada lisää vapauksia ja etuja takaisin elämään.

Olen tällä hetkellä kotona 2kk vauvan kanssa. Välillä kaipaan unta, vauva herää 2 tunnin välein syömään. Tosin muuten on helppo yksilö, ei esim. hirveästi itkeskele, mistä olen kiitollinen.

Toinen asia mitä kaipaan koronan keskellä on kaiken maailman vauvakerhot ja jumpat. Etukäteen ajattelin, etten osallistu mihinkään tuntemattomien kanssa seurusteluun, mutta olisi kiva jos olisi joku paikka mihin mennä säännöllisesti. Kaipaan juttuseuraa, eikä lähipiirillekään voi monta kertaa päivässä soittaa. Miestä ei ole, joten muut kontaktit ovat erityisen tärkeitä.

Unta ja terveellistä ruokaa. Kokki ja lastenhoitaja ois auttanut.