Miksi nuoret aikuiset eivät pidä yhteyksiä vanhempiinsa ja muita mietteitä.

Sen verran kovat traumat on lapsuudesta jäänyt. Äiti on syyllistänyt minua ja vähätellyt, lukenut kirjeeni ja päiväkirjani, vahtinut kulkemiseni. Hän on marttyyri, jonka bravuuria olivat viikon mykkäkoulut, eikä hänen kanssaan ole voinut selvittää mitään asioita, koska "hän ei riitele". Hän ajattelee vain itseään. Hän saattoi lähteä kauppaan ja jättää minut yksin kotiin evästesanoilla, että kävelee jokeen, koska olen niin pahatapainen lapsi.



Olen yrittänyt aikani saada välimme kuntoon ja jokusen vuoden ymmärtänyt sen tosiasian, että on asioita, joita en saa ikinä hänen kanssaan selvitettyä.





*Uloshengitys *

Miksei nuoret pidä yhteyttä vanhempiinsa? Kysymyksen asettelukin jo osoittaa, mistä kasvaa niitä mäkättäviä ja arvostelevia sukulaisia, joiden mielestä kaikkien muiden kuuluu ilahduttaa häntä, mutta hänen ei ketään.



Minä pidin pitkään säännöllisesti yhteyttä vanhempiini. Välillä soitin väärään aikaan, välillä tuli tunnin selitys omista arkirutiineista, välillä oltiin vaan välinpitämättömiä. Koskaan eivät soittaneet minulle, eivätkä puhelussakaan juuri kysyneet minun kuulumisiani. Sitten lopetin yksipuolisen soittelun ja jo on vanhemmilla hätä: miksi nuori ei pidä vanhempiinsa yhteyttä?

he opiskelemaan lähtiessäni sanoivat, että älä nyt koko ajan täällä ramppaa. Sanoivat sen useasti myöhemminkin, vaikka kävin noin neljästi vuodessa heidän luonaan. Kun olin taloudellisissa vaikeuksissa, he sanoivat, että turha tulla meiltä pyytämään mene sossuun.

Eipä paljon kiinnosta olla yhteyksissä.

itse pidän vanhempiini yhteyttä, mutta onko Bumtsibum tosiaan tulossa takaisin... Kääk, maailmankaikkeuden surkein ohjelma ja varsinkin juontaja! Jätin TTK:n katsomatta sen ällötyksen takia ja nyt tarvii taas siis varoo millon aukasee töllön :)

Riittää että soitan muutaman kerran vuodessa, merkkipäivinä. Samaan tapaan pidän yhteyttä ystäviinikin. Minulla on muutakin tekemistä kuin höpistä joutavia ihmisten kanssa.

ap

ihmeessä MINÄ soittelisin harvasepäivä kun ei mullekkaan soitella joka päivä ei ede joka viikko. Lähinnä soitellaan jos on jotain todella tärkeetä asiaa. Mutta harvemmin mitään "no mitäs kuuluu ja plääplääplää." Johtuu kyllä ehkä siitä että opiskeluaikoina turhan usein tiuskin äidille vain puhelimessa kun koulu painoi päälle ja töitä oli tehtävä kaikki vapaa-aika. Oli pinna kireenä. Kerran jopa nukahdin kun äiti oli pikkuveljen kanssa luonani kylässä..heräsin kun äiti soitti et me lähettiin ku sä nukuit :DD



Mutta kaikesta huolimatta on meillä ihan normaalit äidin ja tyttären välit. Sitä paitsi mua ärsyttää jos äiti soittelis joka päivä ja puuttuis kaikkeen..anopissa on tarpeeksi kestettävää ;)

Minä soittelen ätini kanssa pari kertaa viikosa, ja olen luullut että se on harvoin. (Opiskeluaikoinani kavereini soitti äidilleen joka päivä, nykyään kai harvemmin.) Mitään asiaa ei yleensä ole, kuhan tarkistetaan miten toisilla menee. Outoa olisi jos vanhemmistani en kuulisi mitään yli viikkoon, enkä voisi kuvitella miltä tuntuisi puhua vain pari kertaa vuodessa, eihän siinä enää yhtään pysy kärryillä toisen elämästä. Minä ainakin tiedän esim milloin vanhempani menevät ulkomaille (reissaavat nyt eläkeiässä paljon), saavat kutsuja, ostavat jotain isompaa, käyvät oopperassa/teatterissa, tapaavat sukulaisia yms. Jonkinlainen molemminpuolinen velvollisuuskin minusta joihinkin asioihin on, jos minä tai vanhempani yhtäkkiä kuolisi, perisimme toisemme ja siinä tapauksessa on tärkeää että on tiedossa mitä omaisuutta ja rasitteita on. Tajusin tämän kun poikaystäväni kuoli. Hänellä oli tapana pitää vanhempiinsa yhteyttä vain kerran kuussa tms, ja tuntui että vanhemmat eivät tienneet mitään poikansa elämästä. No se saattoi olla kuoleman jälkeistä sokkiakin.

kun ihminen muuttaa pois kotoa, on elämä täynnä kaikkea muuta. Mahdollinen parinkymmenen vuoden sietojakso vanhempia takaa sen että haluaa ottaa vähän etäisyyttä. Jossain vaiheessa sitten taas on ihan kivaa pitää tiiviimmin yhteyttä...

omiin vanhempiinsa. Olen vanhusten parissa töissä. Hyvä jos jouluna ja äitienpäivänä ottavat yhteyttä. Mummo kun kuolee niin jo on omaisuutta heti jakamassa. Sitä saa mitä tilaa.

Me tavataan vanhempieni kanssa ainoastaan sukujuhlissa eli muutaman kerran vuodessa. Silloin paikalla on muitakin eli koskaan ei jutella kuulumisista syvällisemmin. Äiti ja isä haluavat harrastaa, eivät he jaksa jakaa aikaansa lapsille ja lastenlapsille. Asutaan samassa kaupungissa mutta ei olla tekemisissä. Enää en jaksa edes soitella, olemme viidentoista vuoden aikana niin vieraantuneet toisistamme.

ei ole lapsesta lähtien rakennettu, turha sitä on aikuisena odottaa lämpimiä, läheisiä välejä.

Useampi "tapaus", jossa nuori aikuinen pärjää hienosti omillaan elämässä mutta keski-ikäiset vanhemmat viettävät arkensa tehden liikaa töitä ja viikonloput menevätkin sitten "palautuessa" (= alkoholia kuluu törkeästi). Lupauksia ei pidetä, nuori aikuinen on aina oletetusti lapsen/koiranvahti näille vanhemmille (ja vähän muillekin lähisukulaisille).

mutta en pidä. Aikuisena tajusin, ettei meillä ole mitään yhteistä. Ei sellaista kiintymyssuhdetta, jossa ollaan avoimia, puhutaan asioista syvällisesti, iloitaan aidosti, tuetaan ja nojataan toistemme olkapäihin. Joskus tuntuu, että olisi helpompi jos ei olisi vanhempia :( Ei tarvitsisi miettiä kummallista suhdettamme. Periaatteessa olemme asiallisissa väleissä, mutta olemme hyvin hyvin etäisiä. Sääli.

ja omaan elämään keskittymisestä.



Toisilla se on tapa perheen sisällä, ei olla paljon yhteyksissä.

siitä millaisen suhteen vanhemmat saa muodostettua lapseensa lapsuudessa. Aikuisena sitä ei enää rakenneta.

olin varmaan tällainen paha "nuori aikuinen", johon ap viittaa. En mä loppujen lopuksi tiedä, miksi en pitänyt yhteyttä vanhempiini. Tai olihan niitä syitä: keskityin oman elämäni rakentamiseen. Olin niin peeaa opiskelijan planttu, ettei mulla ollut varaa edes kunnon ruokaan. Mulla ei ollut hirveästi yhteistä vanhempieni kanssa siinä elämänvaiheessa. Yhteydenpito perustui enemmän tai vähemmän velvollisuudentuntoon.



Sitten kun sain lapsia, aloin taas ottaa yhteyttä vanhempiini ja kiinnostuin ylipäätään perheen asioista. Tällöin tutustuin myös anoppiin ja appeen paremmin. Musta se tuntui aika luonnolliselta kehitykseltä.



Mikä varmaan tekee siitä nykyään outoa on se, että lapset tehdään vanhempina. Mä olin lapsia saadessani 25-vuotias, joten tuota löyhää yhteydenpitoa kesti vain muutaman vuoden. Joku tekee lapset vasta lähempänä neljääkymmentä, joten siinä voi olla jo melkein kaksikymmentä vuotta aikaa, jolloin yhteyttä on pidetty vähän tai ei lainkaan. Siinä vaiheessa oma äiti tai isä voi olla jo aika vieras ja yhdentekevä henkilö elämässä. Sääli. :/



Bumtsibum olisi saanut jäädä uusimatta.

tai kännykkäpuheluihin, jotka tuolloin olivat vielä aika tyyriitä. :) (Tämä pieni lisäys, ettei jutun logiikka hämärry.)

Äitini juo liikaa ja soittelee lähinnä kännissä kertoakseen miesystävistään ja muista itselleen tärkeistä asioista. Ei ole kiinnostunut lapsenlapsistaan tai juuri muustakaan paitsi itsestään. Ei koskaan tarjoudu auttamaan pienten lasten kanssa, mutta valittaa kyllä ettei niitä tuoda tarpeeksi usein hänelle näytille. Isäni on masentunut ja katkera, keskittyy lähinnä haukkumaan äitiäni ja valittamaan elämäänsä.



Miksi pitäisin tiiviisti yhteyttä?

en ole enää nuori aikuinen, kun ikää 32, mutta en juuri pitänyt nuorempanakaan. Ja syy oli ihan siinä, että eipä noitakaan kiinnostanut pitää minuun yhteyttä, kun minä olin lapsi... päinvastoin, monesti viikonloppuisin olin se vanhempi perheessä. Ja monesti sain kuulla äitini suusta, kuinka onnellinen hän onkaan, kun muutan pois kotoa. No sitä saa mitä tilaa.



Ja edelleen alkoholia kuluu sen verran paljon, että en viitsi tekemisissä olla kuin pakolliset, velvollisuuden tunnosta pidän yhteyttä. Vanhempani kyllä osaavat syyllistämisen taidon, kun ei lasten kanssa käydä tai ainakaan jäädä yöksi.