Mies – ole mies, äläkä tahdoton lapatossu!

Mies oli karismaattinen, älykäs ja kiinnostava. Hän pyysi minua illalliselle kivaan ravintolaan. Kaikki hyvin tähän mennessä. Mutta kun tarjoilija toi laskun, mies ei ottanutkaan sitä hoidettavakseen vaan sanoi, että hän maksaa puolet ja minä puolet. Eikä siinä vielä kaikki: mies muistutti, että minullahan on pressikortti, jolla sai ruoan hinnasta puolet alennusta.

Olin tukehtua jälkiruokakahviini. Jos mies itse pyytää minut ensimmäisille treffeille, oletan ilman muuta, että hän maksaa viulut. Maksan itse mielelläni myöhemmin, mutta taivaan tähden, kutsujan kuuluu maksaa ensimmäinen ravintolalasku, eikä nillittää parista pennosesta. Turha edes sanoa: siitä ei tullut vuosisadan rakkaustarinaa.

Katsoin viikonloppuna Harrison Fordin ikivanhoja Indiana Joneseja. Professori Jones on maskuliinisuuden huipentuma: huippuälykäs arkeologi, joka taistelee yläkroppa paljaana pahiksia vastaan ja lassoaa naisia piiskallaan syleilyynsä. Täydellinen mies, siis.

Mutta nykyään tuollaisia elokuvia tuskin enää tehtäisiin, sillä naisten ja miesten “representaatiot” ovat niissä liian stereotyyppisiä ja Indiana Jones liian “toksisen maskuliininen”.

Valkoinen heteromies, joka tappaa vinon pinon pahiksia, viettelee satunnaisia naisia ja heittelee härskejä vitsejä, on kaikkea, mitä radikaalifeministit haluavat poistaa julkiselta areenalta.

Ja toden totta: ohjaaja Steven Spielberg onkin jo väläyttänyt, että Indiana Jones voi tulevaisuudessa olla nainen, Indiana Joan.

Nykyajan miessankarin pitäisi puhua vuolaasti tunteistaan, kyynelehtiä soijalattensa ääressä ja pohtia Rennossa feministiryhmässä, kuinka hän itse voisi synnyttää.

Samaan aikaan, kun teemme parhaamme emaskuloidaksemme miehet, ihmettelemme, miksi syntyvyys laskee.

Tämä tulee ehkä yllätyksenä, mutta suurin osa tuntemistani naisista haluaa sänkyynsä miehen, ei henkisesti kastroitua tossukkaa. Vaikka he eivät sitä edes myöntäisi ääneen, useimmat heteronaiset haluavat itselleen mieluummin maskuliinisen alfauroksen kuin heikkouttaan kitisevän lapatossun.

Onko mitään vähemmän kiihottavaa kuin feministiblogiin sukupuolihäpeäänsä purkava betamies? En keksi. Ehkä Homer Simpson.

Seksologi ja psykoterapeutti Heidi Valasti kirjoitti aiheesta Hesarissa tällä viikolla paljon huomiota saaneessa mielipidetekstissään. Hänen mukaansa naiset kontrolloivat miehiä vauvasta vaariin, ja tämän takia miehet eivät enää halua tehdä lapsia. Valasti voi olla osin oikeassakin. Kyllä kai siinä seksihalut menevät keneltä tahansa, jos koko ikänsä kuulee olevansa väärällä tavalla mies.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että miehisyyttä ei käsitellä enää juuri muuten kuin feminismin tai toksisuuden kautta. Viimeksi sunnuntaina Yle päästi ääneen kolme feministiä, jotka kertoivat, kuinka he kasvattavat pojistaan onnellisia. Jutussa puhuttiin toksisesta maskuliinisuudesta ja myrkyllisen maskuliinisuuden malleista, joihin lapsi törmää jo päiväkodissa. Suurin osa jutusta oli yleispätevää kasvatusfilosofiaa, mutta miksi ihmeessä se pitää kieputtaa feministisen ideologian kautta? Mihin normaalissa, hyvässä kasvatuksessa tarvitaan jotain ismejä?

Ja miksi maskuliinisuudesta on tullut kirosana, jota yritetään padota tarmokkaammin kuin Kiinassa riehuvaa koronavirusta?

Viime vuonna psykologiseura American Psychological Association esimerkiksi julisti raportissaan, että “perinteinen maskuliinisuus on haitallista pojille ja miehille”. APA väitti, että miehisyyteen liitetyt piirteet kuten stoalaisuus, kilpailullisuus, suorittaminen ja dominanssi ovat haitallisia.

Käytännössä järjestö siis väitti, että on väärin olla maskuliininen mies.

Mitä järjetöntä huttua!
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/ab2389aa-c6fb-4e89-8ccf-ded378f06602

mies53v