Parisuhteen aikana muuttuneet toiveet urasta ja elämästä - syy eroon?
Olemme olleet yhdessä vajaa 20 -vuotta ja tuntuu, että olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa itse haluaisin elämältä enemmän kuin puolisoni. Olen edennyt uralla, tienaan ja haluaisin kehittää itseäni ja meitä enemmän. Mieheni on paljon vähempään tyytyväinen ja minua on alkanut ahdistaa tämä todella paljon. Olen aktiivinen enkä osaa ajatella, että istuisin illat TV:n ääressä ollen sellaiseen tyytyväinen. Saati etten pyrkisi kehittymään urallani sekä osaamis- että taloudellisessa mielessä. Onko kukaan törmännyt tällaiseen ja miten olette ratkaisseet asian? Tuntuu, että joudun tyytymään elämässäni vähempään, koska mieheni haluaa paljon yksinkertaisempaa elämää. Ymmärrän ettei rakkaus saisi olla tällaisesta kiinni, mutta en osaa enää arvostaa häntä.
Kommentit (17)
Miten miehen sohvalla istuminen estää sun ura- ja ammatissakehittymistoiveet? En kun kehität itseäsi. Tuskin se mies edes on samalla alalla eli ette te varmaan yhdessä voisi kehittyä kuitenkaan? Vai tarviitko miehen mukaan joka asiaan, mitään ei voi tehdä itsenäisesti?
Mitkä sun haaveista edellyttää toisenlaista kumppania tai yksinoloa? Vai onko kyse vaan inhosta joka sitten ärsyttää koko ajan? Kyllähän sä voit omaa unelmaasi elää vaikka kumppani olisi rauhallisempi sohvaperuna.
No voithan sinä olla uratykki ja kehittää itseäsi samaan aikaan kun miehesi katselee sohvalla telkkaria. Miksi miehesi pitäisi tavoitella samoja asioita omassa elämässään kuin sinun? Sehän sopii ajankäytöllisesti hyvin kummallekin. Uran luominen vaatii ylityötunteja eli et ehdi viettää niin paljon aikaa miehesi kanssa. Mies voi tuon ajan käyttää televisiota katsellen. Hankalampaa olisi, jos toinen haluaisi olla uratykki ja toinen viettää paljon aikaa yhdessä.
Mä kanssa lemppasin muijan kun se jäi työttömäksi.
Mikset voi kehittää itseäsi, vaikka mies ei halua kehittyä? Mitä tarkoittaa että haluat kehittää teitä? En ymmärrä. Teidän parisuhdetta? Jos siinä on kehitettävää, niin sitten sitä joko kannattaa kehittää, tyytyä tai erota. Kehittää teitä ihmisinä esimerkiksi kultturellimmiksi tai joksikin muuksi? Miksi? Jos vain kehittäisit itseäsi, ehkä mies innostuu siinä mukana?
Jos arvot ja odotukset eroaa liikaa, niin eihän siinä sitten muuta kannata kuin erota. Mutta jos olet muuten tyytyväinen parisuhteeseen, niin miettisin kyllä ensin, että mitä tuossa on taustalla ja voisitko tavoitella näitä asioita parisuhteessa ollessasi mutta niin että mies ei siihen osallistu. Sehän nyt on hyvinkin yleistä että toinen osapuoli luo uraa ja toinen on vaatimattomammassa työssä, mutta usein se vaan on niin, että mies on se joka tekee uraa.
Onko siis perimmäinen syy se, että et arvosta miestäsi, koska hän ei ole kunnianhimoinen? Hän tyytyy vähään ja on siitä onnellinen? Mutta sinulle se ei riitä? Siinä tapauksessa varmastikin kannattaa erota, koska tuo ei ole hyvä lähtökohta kenenkään kehittymiselle. Jos mies on vähään tyytyväinen, anna hänen olla. Ei kaikista tarvitse tulla mitään businessguruja.
Vierailija kirjoitti:
Miten miehen sohvalla istuminen estää sun ura- ja ammatissakehittymistoiveet? En kun kehität itseäsi. Tuskin se mies edes on samalla alalla eli ette te varmaan yhdessä voisi kehittyä kuitenkaan? Vai tarviitko miehen mukaan joka asiaan, mitään ei voi tehdä itsenäisesti?
En ole ap eikä se varmaan niitä estä, mutta silti sitä toivoisi saavansa edes arvostusta tekemisilleen, vaikkei sparrausta saisikaan. Ja sparrauksen avulla toisaalta nousee sitten ihan erilaisiin ulottuvuuksiin kuin perheessä, jossa kukaan ei kannusta tai osoita tukea.
Voi olla, että samanlaisen uraihmisen kanssa olisi vielä vaikeampaa, mikäli yhteistä aikaa jäisi tuskin ollenkaan. Parisuhde näivettyisi kokonaan. Rakkaus ja yhteiselämä ei ole suorittamista.
Ymmärrän sinua. Minä palasin yliopistoon ollessani naimisissa (meillä oli yksi lapsi). Ihan yhteisellä suostumuksella, tein koko ajan töitä opintojen ohessa kuten olin tehnyt ennen opintojen alkamistakin osa-aikaisena (sekin yhteinen sopimus etten hae kokopäivätöihin ennen kuin lapsi on vähän isompi). Olin innoissani, opin uutta, tutustuin uusiin ihmisiin, halusin jakaa kaikkea sitä puolisolleni, mutta häntä ei kiinnostanut, hän ei halunnut kuunnella, hän ei millään tavalla ollut mukana asiassa. Sitten alkoi pilkka ja iva siitä, kuinka luulen itsestäni liikoja ja kuinka turhia "paperinpyörittelyammatit" ovat ja kuinka yliopistolla olevat ystäväni ovat teennäisiä ja snobeja ja on vain teeskentelyä esittää, että esim. kulttuuri kiinnostaisi jne jne.
Ei siinä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin erota. Olin aivan liian nuori mennessämme naimisiin (24) ja lapsemme syntyessä (25), olisi kannattanut ensin kasvaa aikuiseksi ja tajuta, ettei minulle riitä elämä, jossa teen toimistotyötä yo-pohjalla, hoidan lasta ja kotia. Mutta tottakai olen iloinen, että sain lapseni juuri tuolloin, eihän minulla muuten olisi juuri häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten miehen sohvalla istuminen estää sun ura- ja ammatissakehittymistoiveet? En kun kehität itseäsi. Tuskin se mies edes on samalla alalla eli ette te varmaan yhdessä voisi kehittyä kuitenkaan? Vai tarviitko miehen mukaan joka asiaan, mitään ei voi tehdä itsenäisesti?
En ole ap eikä se varmaan niitä estä, mutta silti sitä toivoisi saavansa edes arvostusta tekemisilleen, vaikkei sparrausta saisikaan. Ja sparrauksen avulla toisaalta nousee sitten ihan erilaisiin ulottuvuuksiin kuin perheessä, jossa kukaan ei kannusta tai osoita tukea.
No jos hän kaipaa miehen arvostusta niin ehkä hänen pitäisi ensin alkaa osoittamaan sitä miehelleen (viitaten ap:n viestin viimeiseen virkkeeseen). Arvostus on kaksisuuntainen katu. Yleensä kun osoittaa arvostusta, myös saa arvostusta.
Sparraaja voi olla myös joku muu kuin puoliso, esimerkiksi kollega, esimies tai mentori. Erilaisia mentorointiohjelmia on paljon, joihin voi hakea mukaan. Ei siihen omaa puolisoa tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten miehen sohvalla istuminen estää sun ura- ja ammatissakehittymistoiveet? En kun kehität itseäsi. Tuskin se mies edes on samalla alalla eli ette te varmaan yhdessä voisi kehittyä kuitenkaan? Vai tarviitko miehen mukaan joka asiaan, mitään ei voi tehdä itsenäisesti?
En ole ap eikä se varmaan niitä estä, mutta silti sitä toivoisi saavansa edes arvostusta tekemisilleen, vaikkei sparrausta saisikaan. Ja sparrauksen avulla toisaalta nousee sitten ihan erilaisiin ulottuvuuksiin kuin perheessä, jossa kukaan ei kannusta tai osoita tukea.
No jos hän kaipaa miehen arvostusta niin ehkä hänen pitäisi ensin alkaa osoittamaan sitä miehelleen (viitaten ap:n viestin viimeiseen virkkeeseen). Arvostus on kaksisuuntainen katu. Yleensä kun osoittaa arvostusta, myös saa arvostusta.
Sparraaja voi olla myös joku muu kuin puoliso, esimerkiksi kollega, esimies tai mentori. Erilaisia mentorointiohjelmia on paljon, joihin voi hakea mukaan. Ei siihen omaa puolisoa tarvita.
Kyllä tarvitaan. Puolison tuki on tärkeää ja sen puuttuminen vaikuttaa heti parisuhteeseen.
Kehittää meitä? Kuulostaa siltä että haluat muuttaa puolisoa. Se on minusta aina hyvä syy erota.
Nää jatkuvat erojutut täällä saa todellakin olon tuntumaan oikein tyytyväiseltä sinkkuna, kiitos.
Mulla on myös kokemusta pilkasta, ivasta, 'älä nyt vaan kuvittele olevas parempi kuin muut', kun pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, josta olin pitkään haaveillut. Ero tuli.
Meillä oli vähän toisin päin. Tutustuin mieheen opiskeluaikoina, ja tykkäsimme kumpikin viettää aikaa luonnossa, pelata pelejä, lukea kirjoja, ja vain ottaa rennosti. Muutaman vuoden päästä mies sai ylennyksen ja muuttui pinnalliseksi materialistiksi. Yhtäkkiä talo olisi pitänyt rempata, ostaa uusi auto, ja hän osti koko ajan uutta tavaraa. Mies puhui jatkuvasti ostamastaan tavarasta ja paljonko se maksoi, ja mitä meinaa ostaa seuraavaksi. Yhtäkkiä minun olisi pitänyt emännöidä jotain illanistujaisia hänen työkavereilleen ja esittää jotain seurapiirirouvaa. Juu ei kiitos, adios.
Itse erosin puolisostani osittain tuon syyn takia. Oli talolaina, lapsi ja kaksi autoa. Päälle päin näytti kaikki mahtavalta, mutta halusimme tulevaisuudelta niin eri asioita. En nähnyt muuta mahdollisuutta.
Tosi kiinnostavaa, että kaikki ovat sitä mieltä, ettei tuolla eroavaisuudella ole väliä. Itse samassa tilanteessa ja kyllä harmittaa, kun muut matkustelee, käy ravintoloissa ja keskustelee - vaikka sitten nistä - työasioista, mutta meillä ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Tai olisi ehkä, jos kustantaisin sen. Ei sen rakkauden pitäisi tästä olla kiinni, mutta kyllä se minua hiertää. Olen myös kokeillut vuosia sitä, että mies istuu tv:n edessä ja itse käyn kursseilla jne. Minusta tuntuu, että se vie meitä vaan erillee, kun ei ole yhteistä jaettavaa. Ehkä kyse on tosiaan siitä, että arvot ovat erilaiset.
Itse erosin samanlaisessa tilanteessa. En yksinkertaisesti olisi pystynyt jatkamaan yhdessäoloa niin erilaisten odotusten ja toiveiden takia. Puoliso myös odotti, että urani rahoittaisi myös hänelle kaiken tarvitsemansa eikä itseään kiinnostanut ponnistella minkään eteen.