Alkaako keski-iässä alamäki? Ja sitten loppuelämä onkin lähinnä luopumista ja kuoleman odottelua?

Ei se ole mikään tunne, se on totuus.

Tutkimusten mukaan ihmisen onnellisuus on matalimmillaan keski-iässä. Saattaapi siis olla, että huomaat kymmenen vuoden päästä suunnan olleenkin YLÖSPÄIN.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole mikään tunne, se on totuus.

No fyysisessä mielessä nyt ainakin näin. Mutta paljonhan elämäntilanteissa on kiinni myös siitä, miten ihminen sen kokee (tai päättää kokea, jos pystyy). Samanlainen elämäntilanne (esim. työttömyys) voi aiheuttaa kahdessa ihmisessä täysin poikkeavia reaktioita. 

Riippuu, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Jos katsoo ulkokuorta, niin joo. Ulkonäkö menee, terveys menee, mahdollisuudet kapenee jne. 

Toisaalta ainakin itselläni on onnelliisuus lisääntynyt ja ilo pienistä asioista. En minä kaipaa enää oikein mitään ulkomaailmasta, en ainakaan mitään isoa. En halua huomiota, tunnustusta, seksiä, matkoja, uusia asuntoja, isoja elämänmuutoksia jne. Riittää pienet arjen ilot kuten lämmin suihku, hyvänmakuinen ruoka tai kaunis sää, ja olen onnellinen kuin pieni sika.

Päinvastoin, elämä alkaa tuntua yhä arvokkaammalta. Ei voi kuin ihmetellä miten 30-40 vuotiaana koki itsensä vanhaksi ja vaivaiseksi. Että "lasi aina puoliksi tyhjä".

Nyt vanhana sitä yrittää elää vioista huolimatta ja "lasi puoliksi täynnä".

(en juo alkoholia) mutta noin kuvainnollisesti, asenne ratkaisee.

Alamäki?Kuolema nyt alkaa syntymässä. Ensiparkaisusta eteenpäin teet kuolemaa, se on sitten kunkin itspetoksen määrästä kiinni miten niitä ylä-ala-väli mäkiään katselee

Ainoa enää odottamisen arvoinen on hyvä päivä kun en enää herää. Terveisin keski-ikäinen mies.

Älä nyt! Eihän se nyt ihan noin mene. Vasta 45 vuotta. Nuori ihminen. Hyvässä lykyssä saat sitä vanhuutta ja elämän ohi menemistä kitua vielä sen 45 vuotta. Sulla on nyt vaan joku vaihe meneillään. Ja siitä se elämä kyllä kirkastuu. 

mahdollisuudet kapenee jne

?? Mitä tuolla tarkoitat?? :D Mun mielestä just vanhemmat ihmiset on usein enemmän  tietosia taidoistaan sekä muutenki kehittyny niin että mahdollisuudet voi olla laajemmat. :D

Olen vähän päälle 40 enkä vielä ole alkanut kokea rapistumista, mutta ajattelen vanhenemista oikeastaan viikoittain ja yritän vahvistaa oikeanlaista suhtautumista siihen, että olisin valmis sitten kun se kohdallani alkaa tuntua.

Henkisesti vointi voi olla parempi keski-iässä kuin nuorena, jos on esim. katsomuksellisesti vakaampi.

Ikääntymisen myötä voimia alkaa olla vähemmän. Ehkä sitten ei enää edes huvita tehdä ja mennä niin paljon kuin nuorena? Eli ehkä vanhenemisen myötä on ihan tyytyväinen hitaampaan, yksinkertaisempaan elämään?

Vanhetessa kognitiiviset kyvytkin saattavat rapistua hieman. Kuulostaa pahalta, mutta toisaalta siinä voi olla se hyvä puoli, ettei enää ole niin kriittinen, omaksuu luontaisesti rennoman suhtautumisen. Kaikille ei käy näin, vaan tämä riippuu mm. temperamentista ja elämänasenteesta.

Jep. Oon 51 vuotias ja tuolta elämä tuntuu. Elämä on arkea ja sitten sitä viikonlopun odottamista. Viikonloppuna ei tapahdu mitään, mutta saa sentään elää omaan rytmiin.

Kropassa ei mitään kramppeja.

Terveys hyvä.

Työpaikka hyvä.

Lapsi on

Ihana koti.

Mutta ...Ylipainoa. Naama rupsahtanut.

Ei puolisoa. Ei unelmia.

Tulevaisuus pelkkää tyhjää.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Jos katsoo ulkokuorta, niin joo. Ulkonäkö menee, terveys menee, mahdollisuudet kapenee jne. 

Toisaalta ainakin itselläni on onnelliisuus lisääntynyt ja ilo pienistä asioista. En minä kaipaa enää oikein mitään ulkomaailmasta, en ainakaan mitään isoa. En halua huomiota, tunnustusta, seksiä, matkoja, uusia asuntoja, isoja elämänmuutoksia jne. Riittää pienet arjen ilot kuten lämmin suihku, hyvänmakuinen ruoka tai kaunis sää, ja olen onnellinen kuin pieni sika.[/quote

Tämä. Paremmalta vaan tuntuu näin +40v. Aiemmat itsestäänselvyydet ovat nyt onnen ja ilon lähteitä. Sitten kun- ajattelutapa on hävinnyt muinaiseen nuoruuteen. Elämä on nyt just iloineen ja suruineen.

UP

45-vuotiaan elämä on sitkuelämää.

Sitku saan kersat kunnialla omilleen hyppään pois tästä oravanpyörästä jonnekin halpaan paikkaan odottelemaan sitä tonnin eläkettä.

No itse olen 42 ja onnellisempi kuin koskaan. Joo, naamasta näkyy ettei ole parikymppinen, mutta haittaako. Vasta viime vuosina olen työelämässäkin löytänyt kunnollisen varmuuden ja asiantuntijuuden. Parisuhde on onnellinen ja mieli levollinen, lapset mukavassa iässä, talous kunnossa, terveys hyvä. Mikäs tässä, en haikaile nuoruuden perään yhtään.

Mä luin joskus tutkimuksesta, missä suht. hyväkuntoiset reilut 70-vuotiaat kertoivat elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa. Puhuin siitä lapseni isomummolle ja hän sanoi, että tottapa kyllä, ei ole koskaan elämä ollut niin helppoa. 

Hän tietysti olikin sitä ikäluokkaa, jonka nuoruus- ja aikuisuus olivat niin sodan kuin kovan työnkin täyttämää. 

Täytän ensi viikolla 44v ja ihan kutkuttaa, mitä elämä vielä tuo tullessaan. Lapseni täyttää ensi vuonna 18v ja suunnittelee jo kovin omaa elämäänsä lukion jälkeen. Haikealtahan se tuntuu, mutta silti tosi kivalta. Ollaan miehen kanssa jo pitkään mietitty pienen vapaa-ajan talon ostamista maalta ja kohta on sen aika. Olen tyytyväinen, että maltoin viettää pitkiä aikoja kotona lapsen kanssa ja nyt voin hyvällä omallatunnolla tehdä taas omia juttujani. Kunhan vaan terveys pysyy hyvänä, vielä ei ole mitään kremppoja. Naama toki rypistyy ja valahtaa, mutta minkäs sille mahtaa. Elämää voi olla jäljellä silti vielä vaikka 50 vuotta.

Alkaa. Koko vuosi ollut ikäahdistusta ja itkua. Mikään ei kiinnosta kun oma ulkonäkö rapistuu.

N35

Vierailija kirjoitti:

Alkaa. Koko vuosi ollut ikäahdistusta ja itkua. Mikään ei kiinnosta kun oma ulkonäkö rapistuu.

N35

Voihan sitä tietty vuosikymmenet noinkin kuluttaa...