Lue keskustelun säännöt.
Miten yli ystävyyssuhteesta?
01.02.2021 |
10 vuotta sitten minulla oli ystävä, jonka kanssa kasvoin. Siis ihan vauvasta kasvoimme yhdessä, sillä äitimme ovat ystäviä. Nukuimme kirjaimellisesti samoissa vaunuissa päiväuntakin joskus pikkuisina. Harrastukset olivat samoja aina esikoulusta lukioon asti, rippikoulunkin kävimme yhdessä. Vietimme joulujakin yhdessä. Hän oli minulle kuin sisko. Minä olin kuitenkin hänelle jotain vähemmän - en edes kolmanneksi paras ystävä, joskin ymmärsin tämän vasta jälkikäteen.
No, lukion lopussa tämä rakas ystäväni kerran ilmoitti minulle, että hänellä on nyt muita ystäviä. Se kaikki päättyi sitten siihen. Ei ollut mitään edeltävää riitaa. En tiedä, mitä tapahtui, mutta kai se minun vikani silti oli, koska minä nyt olen tällainen, joka purkautuu Vauva-palstalla, ja ystäväni taas on ihana ihminen.
En syytä ystävääni mistään. Haluan, että hän on tahollaan onnellinen. En kuitenkaan pääse millään yli siitä, että emme ole enää ystäviä. Opiskeluaikoina minun oli vaikea muodostaa kaverisuhteita, kun aina mielessäni jotenkin alitajuisesti vertasin uusia kavereita tähän lapsuudenystävään ja totesin, ettei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Muutaman vuoden jälkeen otin häneen yhteyttä, mutta hän ei koskaan vastannut. Kun kuulin hänen valmistuneen, lähetin onnittelut, mutta hän ei koskaan vastannut.
Olen yrittänyt kymmenen vuotta päästä yli tästä ystävyyssuhteesta, mutta se on vaikeaa. Äitimme ovat edelleen ystäviä ja joskus olen tätä ystävääni tavannutkin perhetilaisuuksissa, joihin äiti on ystävänsä perheineen kutsunut, sekä yhteisten tuttavien hautajaisissa.
Olisi ehkä helpompaa, jos en koskaan näkisi häntä missään. Hänen näkemisensä saa aina vähän toivomaan, että jos kuitenkin hän vielä joskus haluaisi olla ystäväni.
Olen nämä kymmenen vuotta kaivannut tätä lapsuudenystävää niin, että joskus kaipaus saa minut kyyneliin. Ystävä on tullut myös uniini. Viime yönä näin unta, jossa olimme taas ystäviä. Aamulla herätessäni olin valtavan surullinen, kun se kaikki olikin unta.
Onko muita, joiden on vaikea päästä yli ystävyyssuhteesta? Miten te olette toimineen vastaavassa tilanteessa?
Kommentit (19)
Kuulostaa siltä että sinulla on nyt pakkomielle, tarvitset ammattilaisen apua tuohon vaivaan. Ystäviä saa uusia harrastuksista ja muualta, kun on vain itse avoin ja sosiaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että sinulla on nyt pakkomielle, tarvitset ammattilaisen apua tuohon vaivaan. Ystäviä saa uusia harrastuksista ja muualta, kun on vain itse avoin ja sosiaalinen.
En ollut ajatellut asiaa ennen tältä kannalta, kiitos kommentistasi. Mietin ehdotustasi, mutta en minä kyllä koe olevani pakkomielteinen. Rakastan tätä henkilöä kuin siskoani ja sellaista rakkautta on vain oikeasti hyvin vaikea saada tukahtumaan, vaikka olen kyllä yrittänyt. Mitään en tältä ystävältä vaadi tai odota.
Harmi juttu, mutta yritän mennä eteenpäin, vaikka se niin kliseeltä kuulostaakin.
Jos hän ei halua olla ystäväsi, tuskin on sen arvoinenkaan?
Miksi edes haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä joka ei halua olla sinun ysäätävösi?
Ja vielä täsmennyksenä, että en minä tätä ystävää koko ajan ajattele. Hän tulee kuitenkin mieleeni tilanteissa, joissa tapahtuu jotain erityistä. Kun esimerkiksi esikoiseni syntyi, ajattelin, että voi kun saisin jakaa tämän hetken myös ystäväni kanssa.
En tiedä oletteko puhuneet, mutta kuulostaa, ettet oikein saa kontaktia häneen.
Surullista mutta ehkei hän tunne sitä sisarrakkautta sua kohtaan mitä itse tunnet :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele niin, että ihmiset ovat elämässämme tietyn aikaa. Hänen aikansa on mennyt. Hän on antanut sinulle sen, mitä hänen oli tarkoitus antaa. Pärjäät nyt ilman ystävääsi. 💛
Ystäväsi lienee kuin minä, eli ei ole riippuvainen ihmisistä. Olen aina saanut helposti kavereita, ja kaikki olen ajallaan jättänyt taakseni, kun elämäntilanne muuttunut. Ei heissä vikaa ollut, mutta pohjimmiltaan introverttinä viihdyn yksin ja minua ahdistaa, jos joku yrittää roikkua. Eli ei sinussakaan vikaa, ja sinulla oli kuitenkin kiva lapsuus/nuoruus hänen kanssaan. Katse eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattele niin, että ihmiset ovat elämässämme tietyn aikaa. Hänen aikansa on mennyt. Hän on antanut sinulle sen, mitä hänen oli tarkoitus antaa. Pärjäät nyt ilman ystävääsi. 💛
Kiitos paljon kauniista kommentistasi. Tässä oli jotain lohduttavaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ystäväsi lienee kuin minä, eli ei ole riippuvainen ihmisistä. Olen aina saanut helposti kavereita, ja kaikki olen ajallaan jättänyt taakseni, kun elämäntilanne muuttunut. Ei heissä vikaa ollut, mutta pohjimmiltaan introverttinä viihdyn yksin ja minua ahdistaa, jos joku yrittää roikkua. Eli ei sinussakaan vikaa, ja sinulla oli kuitenkin kiva lapsuus/nuoruus hänen kanssaan. Katse eteenpäin.
Olet oikeassa. Olen kyllä kiitollinen hänelle niistä iloisista vuosista. Ja haluan, että hän on onnellinen, vaikka polkumme eivät enää risteäisikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette siis aikuisia, mutta roikut yhä vieläkin asiassa? En ymmärrä en.
Elämä jatkuu, mutta sinä poljet osittain paikallasi ja se ei ole tervettä millään tavoin. Ehkä juuri sen takia tämä toinen ihminen sinut jättikin, eli sinusta alkoi tulla hänelle riippakivi. Halusit varmaan roikkua hänessä, omia hänet ja odotit, että hän on vain sinua varten. Ystävyys oli toiselle varmasti loppuaikana rasittavaa, ihan kuin olisi ollut naimisissa kanssasi ja kuitenkaan mitään sanomista ei enää ollut. Ei ollut enää mitään kipinää ja eloa, kaikki oli jo niin nähty.
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin ammattuauttajalle, sillä jos ei ole edes kymmenessä vuodessa edistynyt ajatuksissasi enempää, niin ilman apua matka on yksin tosi pitkä.
Vierailija kirjoitti:
Olette siis aikuisia, mutta roikut yhä vieläkin asiassa? En ymmärrä en.
Elämä jatkuu, mutta sinä poljet osittain paikallasi ja se ei ole tervettä millään tavoin. Ehkä juuri sen takia tämä toinen ihminen sinut jättikin, eli sinusta alkoi tulla hänelle riippakivi. Halusit varmaan roikkua hänessä, omia hänet ja odotit, että hän on vain sinua varten. Ystävyys oli toiselle varmasti loppuaikana rasittavaa, ihan kuin olisi ollut naimisissa kanssasi ja kuitenkaan mitään sanomista ei enää ollut. Ei ollut enää mitään kipinää ja eloa, kaikki oli jo niin nähty.
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin ammattuauttajalle, sillä jos ei ole edes kymmenessä vuodessa edistynyt ajatuksissasi enempää, niin ilman apua matka on yksin tosi pitkä.
Ystävyyden päättyminen oli kyllä järkytys. En koskaan kuitenkaan roikkunut hänessä tai yrittänyt omia häntä - kun hän sanoi, että hänellä on muita ystäviä, annoin hänen mennä. En vaadi tai odota häneltä mitään.
Olen edistynyt asian käsittelyssä vuosien aikana, vaikka en koko prosessia tänne nyt kirjoittanutkaan. Tuntuu kuitenkin kuin olisin menettänyt siskon eikä sellaisesta ole helppo päästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmi juttu, mutta yritän mennä eteenpäin, vaikka se niin kliseeltä kuulostaakin.
Jos hän ei halua olla ystäväsi, tuskin on sen arvoinenkaan?
Miksi edes haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä joka ei halua olla sinun ysäätävösi?
Ehkä se meneekin juuri toisinpäin, eli ap ei ehkä olekaan enää ystävyyden arvoinen? Kuulostaa nimittäin siltä, että ystävällä menee ihan mukavasti, mutta ap roikkuu menneissä eikä osaa mennä eteenpäin. Luultavasti samoin oli jo silloin, kun ystävä teki päätöksensä irtautua tästä suhteesta.
Lapsuus ja nuoruus olivat mukavia ja hyviä, mutta aikuisena ihmisen tulee osata olla ilman bestistä. Pitää osata olla itsenäinen, tehdä omat päätöksensä ilman asioiden jahkaamista muiden kanssa ja mennä eteenpäin. Aikansa kutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette siis aikuisia, mutta roikut yhä vieläkin asiassa? En ymmärrä en.
Elämä jatkuu, mutta sinä poljet osittain paikallasi ja se ei ole tervettä millään tavoin. Ehkä juuri sen takia tämä toinen ihminen sinut jättikin, eli sinusta alkoi tulla hänelle riippakivi. Halusit varmaan roikkua hänessä, omia hänet ja odotit, että hän on vain sinua varten. Ystävyys oli toiselle varmasti loppuaikana rasittavaa, ihan kuin olisi ollut naimisissa kanssasi ja kuitenkaan mitään sanomista ei enää ollut. Ei ollut enää mitään kipinää ja eloa, kaikki oli jo niin nähty.
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin ammattuauttajalle, sillä jos ei ole edes kymmenessä vuodessa edistynyt ajatuksissasi enempää, niin ilman apua matka on yksin tosi pitkä.
Ystävyyden päättyminen oli kyllä järkytys. En koskaan kuitenkaan roikkunut hänessä tai yrittänyt omia häntä - kun hän sanoi, että hänellä on muita ystäviä, annoin hänen mennä. En vaadi tai odota häneltä mitään.
Olen edistynyt asian käsittelyssä vuosien aikana, vaikka en koko prosessia tänne nyt kirjoittanutkaan. Tuntuu kuitenkin kuin olisin menettänyt siskon eikä sellaisesta ole helppo päästä yli.
Niinpä. Tuntuu, että jotakin jäi kertomatta, mutta sitä meidän ei tarvitse tietää. Ystävä tietää asian kuitenkin ja hän on päätöksensä tehnyt sitä ilmeisesti myöhemmin katumatta.
Nyt sinun pitää vain toivottaa toiselle mielessäsi kaikkea hyvää ja antaa olla. Ehkä joskus teillä on aikanne vielä, tai sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi juttu, mutta yritän mennä eteenpäin, vaikka se niin kliseeltä kuulostaakin.
Jos hän ei halua olla ystäväsi, tuskin on sen arvoinenkaan?
Miksi edes haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä joka ei halua olla sinun ysäätävösi?Ehkä se meneekin juuri toisinpäin, eli ap ei ehkä olekaan enää ystävyyden arvoinen? Kuulostaa nimittäin siltä, että ystävällä menee ihan mukavasti, mutta ap roikkuu menneissä eikä osaa mennä eteenpäin. Luultavasti samoin oli jo silloin, kun ystävä teki päätöksensä irtautua tästä suhteesta.
Lapsuus ja nuoruus olivat mukavia ja hyviä, mutta aikuisena ihmisen tulee osata olla ilman bestistä. Pitää osata olla itsenäinen, tehdä omat päätöksensä ilman asioiden jahkaamista muiden kanssa ja mennä eteenpäin. Aikansa kutakin.
Meistä kahdesta minä olen omastakin mielestäni se epämiellyttävämpi. En pyytänyt ketään kuitenkaan spekuloimaan syitä sille, miksi ystävyytemme päättyi. Toivoin kommentteja sellaisilta, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa ja osaisivat kertoa omista kokemuksistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette siis aikuisia, mutta roikut yhä vieläkin asiassa? En ymmärrä en.
Elämä jatkuu, mutta sinä poljet osittain paikallasi ja se ei ole tervettä millään tavoin. Ehkä juuri sen takia tämä toinen ihminen sinut jättikin, eli sinusta alkoi tulla hänelle riippakivi. Halusit varmaan roikkua hänessä, omia hänet ja odotit, että hän on vain sinua varten. Ystävyys oli toiselle varmasti loppuaikana rasittavaa, ihan kuin olisi ollut naimisissa kanssasi ja kuitenkaan mitään sanomista ei enää ollut. Ei ollut enää mitään kipinää ja eloa, kaikki oli jo niin nähty.
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin ammattuauttajalle, sillä jos ei ole edes kymmenessä vuodessa edistynyt ajatuksissasi enempää, niin ilman apua matka on yksin tosi pitkä.
Ystävyyden päättyminen oli kyllä järkytys. En koskaan kuitenkaan roikkunut hänessä tai yrittänyt omia häntä - kun hän sanoi, että hänellä on muita ystäviä, annoin hänen mennä. En vaadi tai odota häneltä mitään.
Olen edistynyt asian käsittelyssä vuosien aikana, vaikka en koko prosessia tänne nyt kirjoittanutkaan. Tuntuu kuitenkin kuin olisin menettänyt siskon eikä sellaisesta ole helppo päästä yli.
Niinpä. Tuntuu, että jotakin jäi kertomatta, mutta sitä meidän ei tarvitse tietää. Ystävä tietää asian kuitenkin ja hän on päätöksensä tehnyt sitä ilmeisesti myöhemmin katumatta.
Nyt sinun pitää vain toivottaa toiselle mielessäsi kaikkea hyvää ja antaa olla. Ehkä joskus teillä on aikanne vielä, tai sitten ei.
Koko keskustelun avaus koskeekin juuri tätä. Olen hyvin tietoinen siitä, että minun pitää päästä yli ystävyydestämme, joten en tarvitse nyt tällaisia neuvoja, kiitos vain. Huomaathan, että ketjun otsikko on "Miten päästä yli ystävyydestä?", ei "Kuinka saisin ystäväni takaisin?" tai "Miksi ystävyys päättyi?"
"En tiedä, mitä tapahtui, mutta kai se minun vikani silti oli, koska minä nyt olen tällainen, joka purkautuu Vauva-palstalla, ja ystäväni taas on ihana ihminen."
Sinussa ei taatusti ole mitään vikaa. Toisaalta en osaa nähdä, että tuo ystäväsi on se "ihana ihminen", jollaisena hänet yhä näet.
Minusta hän oli tavattoman julma ja kylmä persoona, jos on sanonut tuolla tavoin. Eihän hänen muiden ystäviensä olisi tarvinnut olla este teidän ystävyydellenne. Kysymys on kai myös aikuistumisesta ja kypsymisestänne eri tahtiin.
Olen itse jossain vaiheessa alkanut ottaa ihmisiin etäisyyttä olosuhteidenkin pakosta. Kun muutimme suht etäälle entisestä asuinpaikastamme, eräs ystävä, jonka kanssa pidimme tiiviisti seuraa, sanoi, että kunpa asuisimme taas naapureina. En sanonut, mutta ajattelin, että onneksi ei. Jotenkin väsyin siihen symbioottiseen olemiseen ja löysin taas sisäisen introverttini.
Ihmiset ovat erilaisia. Tuo henkilö, jonka koit sisarenasi, on kokenut suhteenne toisin, varsinkin aikuistuessanne.
Olen samaa mieltä nro 7:n kanssa. Ajan kultaamaa lapsuuden ystävyyttä voi muistaa hyvällä, ja antaa sen muuttua lempeäksi muistoksi ja mennä eteenpäin.
Voi oikein hyvin ja kutsu elämääsi uusia hyviä ja mukavia asioita, ehkä myös ystäviä. Ystävät ovat vähän kuin lapset, ovat siinä aikansa, muttei niitä voi omistaa.
Minä olen vasta reilun vuoden totutellut ajatukseen, että noin 35 vuoden mittainen ystävyys on loppunut. Alkuun halusin tietää miksi ja pohdin asiaa todella paljon. Vähitellen olen päästänyt irti ja yrittänyt kunnioittaa ystäväni päätöstä, vaikka en sitä ymmärräkään. Sinunkaan ystäväsi ei mieti sinua, joten miksi sinäkään enää häntä. Vaikeaa se on, mutta parempi päästää irti. Etenkin kun sinä tiedät, että ystäväsi halusi muita ystäviä ja tämä on syy loppumiseen. Minä taas ihmettelen edelleen mitä ihmettä tapahtui, koska en ikinä olisi uskonut minkään asian tulevan meidän väliimme, ei ainakaan näin pahasti, että kenkää tulee facessakin. Sinun ei tarvitse arvailla, vaan tiedät missä mennään.
Aika tylyjä jotku kommentit täällä. Itse pystyn samaistumaan tilanteeseesi. Minulla oli monta vuotta myös bestis jonka kanssa vietin suuren osan aikaani ala- ja yläasteilla. Sen jälkeen tiemme aika pian erkanivat kun lähdimme eri suuntiin opiskelemaan.
Olen usein ajatellut tätä ystävääni ja sitä miksi emme enää tavanneet. Jotenkin yhteydenpito vain hiipui, vaikken usko sen olleen kummankaan tarkoitus.
No, hän tulee myös joskus uniini, ja mietin mitä hänelle kuuluu. En ikävöi kuitenkaan, koska olen saanut paljon uusia ystäviä ja perheen. Mutta onhan se niin että jos todella pitkän ajan, ehkä toistakymmentä vuotta on lähes päivittäin tekemisissä ihmisen kanssa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen asti, kyllähän siitä jotain jälkiä jää. Todella moniin muistoihin hän liittyy väkisinkin, eikä niitä ole helppo pyyhkiä pois. Eikä toki tarvitsekaan. Mutta tällaisen ihmisen, jonka kanssa on kasvanut, voi olla todella vaikea unohtaa eikä ole kyse että jäisi roikkumaan johonkin ihmiseen.
Kiinnostaisi tietää, miten tämä entinen ystävä reagoi silloin, kun tapaatte jossain yhteisissä tilaisuuksissa. Eikö silloin voisi yrittää lämmitellä välejä uudestaan vai onko hän kuin ei tuntisikaan?
Joka tapauksessa haluan toivottaa sinulle jaksamista ja voimia ja kaikkea hyvää elämääsi!
En ole koskaan puhunut tästä kenellekään, koska tästä ei ole helppo puhua. Tuo aloitus on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tästä "julkisesti". Ehkä tämäkin jo auttaa vähän eteenpäin.
ap