Mulla ei oo mitään elämää. Odotan vaan, että mies tulisi jo kotiin töistä.

En uskalla tehdä mitään, kun joka paikassa on ihmisiä, enkä osaa olla ihmisten seurassa.

Muutin mieheni kotipaikkakunnalle ja en tunne täältä oikeastaan ketään. Olen loppusuoralla raskaana. Päivät kuluu miestä kotiin odotellessa, välillä meinaa kyllästyä tähän.



Mietityttää kun vauva syntyy niin olisi kiva olla tekemisissä toisten äitien kanssa. Paikkakunta on kuitenkin pieni, joten myös nuoria perheitä vähän...kurjaa :(

Ajatelkaa nyt, jos nettiä ei olisi.....

joka arkipäivä on yhtä odottelua. Sitten ärsyttää kun miehellä on niitä harrastuksia ja välillä sitä odottaa aamusta asti kotiin, sitten se tulee syömään ja jatkaa siitä salille ja mun odottelu jatkuu taas... Siis en missään nimessä sano etteikö sais mennä, ahdistaa vaan se ettei mulla itselläni ole kodin ulkopuolista elämää. Saisin mennä kyllä, mutta minne ja kenen kanssa? Huokaus...

Miten ihmeessä te olette päätyneet tuollaiseen elämään / suhteeseen?!?!

ja mies pääseen vasta 21 töistä ja lähtee vielä sen jälkeen treenaamaan... En ole kyllä saanut tänään aikaiseksi muuta kuin selkäkivun tästä tietokoneella istumisesta.

Pitäisi kyllä poiketa illalla kaverilla. sitä ennen pitäisi tiskata ja käydä kaupassa ja laittaa nuo pesemäni vauvan vaatteet jonnekkin talteen.

Tekemistä olisi, olen vaan niin saamaton etten saa mitään aikaiseksi. Olen vielä viimeisilläni raskaana.

mutta tuntuu että kotonalolo lasten kans on lähinnä tylsyyden sietämistä. mulla ei ole täällä kavereita ja puistoista ei ole yhtään uutta tutavuutta tullut. ollaan asuttu täällä 2 vuotta. sosiaalinen verkosto on huono ja olen itse huono sitä luomaan. oma moka.



ap

Mies tulee yleensä kotiin vasta 17-18 aikoihin ja yhtä odottelua se on. Sit ärsyttää myös kun mulla itsellä ei koskaan oo mitään menoja. En vain saa järkättyä mitään:(. Lähinnä rahapulakin tekee sen ettei voi mitään tehdä. Äitiystävät ovat paljon samassa tilanteessa, en tapaile heitäkään iltaisin yhtään kun ovat kiinni pienten lasten kanssa...

sen takia, että itselläni on huono olo. Ja tylsää.



ap

Ja jos sun mies purkaisi suhun paskaa oloaan niin heti olisit marttyyrinä?



Kannattaisko tehä jotain muutoksia? Hankkia elämä?

Jos ei voi, niin aina voi muuttaa uudestaan.

tunteistaan.



ap

Oikeasti. Ei kukaan mies pidä siitä, että vaimo on noin riippuvainen.



Jos asut korvessa, niin vaadi mieheltä auto käyttöön. Lähde sillä lähimpään taajamaan, liity johonkin kiinnostavaan yhdistykseen, aloita harrastus/vapaaehtoistoiminta, mene osa-aikatyöhön (jos kokopäivätyö ei tule kysymykseen).

Kyläilkää toistenne luona, keksikää jotain edullista tekemistä (kävelyretki, puistopiknik).

moneksi tunniksi. isommat lapset toki voin jättää. miten se elämä hankitaan? Ihan vakavissani kysyn.



ap

Sukulaisia joskus tavataan ja lapsuudenkavereita jos mennään kotiseudulleni, muita ystäviä mulla ei ole. En olis ikinä uskonu että alle 30-vuotiaana ja kolme lasta hankkineena elän elämäni yksinäisintä aikaa.



ap

Saat itsetuntoa, sosiaalisen elämän ja töistä omia tulojakin. Minäkin tulin ihan mökkihöperöksi kotiäitinä, töihin mentyäni minusta tuli kuin uusi ihminen. Tietysti töiden ja kodin/perheen hoidon yhdistäminen on välillä rankkaa, mutta sen kestää, kun vastapainoksi mulla on nyt omakin elämä, enkä ole pelkkä äiti ja kotiorja. (No ehkä en ollut kirjaimellisesti orja, mutta siltä musta tuntui...)

Itsekin syylistyn välillä olemaan liian riippuvainen miehestäni. Toki työelämässä olen vielä ja tuntuu ettei välillä ole muuta elämää kuin työ ja sitten kaipaa entistä vahvemmin että mies toisi vastapainoa työlle.



Oma onni on kuitenkin itsestä kiinni. Pitäisi aktiivisesti kehittää tekemistä yhdessä miehen kanssa ja myös miettiä mitkä olisivat niitä omia juttuja.



- skräppäys

- valokuvaaminen

- lenkkeily

- kirjat ja elokuvat

- leipominen ja ruuan laitto

- jumppavideot kotiin jos ei harrastukseen lähtö pienen vauvan kanssa suju

- oman blogin pito

- ompelu, neulominen



Itse kun jään äitiyslomalle, olen ajatellut ottaa myös viikolla oman kuntosaliajan, eli kun mies tulee töistä kotiin niin saa olla sen reilun tunnin vauvan kanssa kun minä lähden käymään salilla. En tietenkään joka ilta, koska mieskin tykkää käydä treenailemassa.

etta muutin miehen perassa toiselle puolelle maapalloa eksoottisiin olosuhteisiin ilman kielta tai kulttuurin tuntemusta. Ulkona en voinut kavella turvallisyyssyista, tv:sta en ymmartanyt mitaan dubbauksen takia, Suomeen jai tyo ja opinnot. Paivat pitkat olin yksin neljan seinan sisalla miehen ahtaassa poikamiesboksissa (mies ensin toissa ja sielta suoraan meni yliopistolle, tuli kotiin kymmenen jalkeen illalla) ja kylla hajotti. Etenkin totaalinen kielitaidon puute oli rankkaa.



Ekat pari kuukautta itkin sangyn pohjalla, kunnes kerran tajusin, etta kaikille meille tulee hetkia, jolloin elama muuttuu. Kuinka onnekas olin, etta mun muutos oli nain helpoo verrattuna muihin, joiden elama muuttui laheisen kuoleman tai oman vakavan sairauksen vuoksi. Kuivasin samantien kyyneleet ja nousin sangysta ylos.



Aloin sopeutumaan, kun aloitin kielikurssin yliopistossa. Tuntui hyvalta liikkua lapi miljoonakaupungin ja tutustua uusiin ihmisiin. Tulin myos pian raskaaksi ja voimakkaan raskauspahoinvoinnin vuoksi olin enemman kuin onnellinen, etta pystyin olemaan kotosalla ;)



Nykyaan olen jo taysin sopeutuut. Turvattomuus valilla jarkyttaa hetkeksi mielenrauhaa, mutta ne ovat vain ohikiitavia hetkia. Olen kotona lapsen kanssa ja nautin elamasta :)