Miten ihminen pääsee yli oman äitinsä kuolemasta

Ajan kuluminen auttaa jonkin verran.

Äitini kuolemasta on kohta vuosi ei ole helpottanut yhtään. Asia on liian kipeä edes puhuttavaksi. En ole puhunut asiasta kenellekään. Joka päivä mielessä.

Vanhan ihmisen kuoleminen on hyvin luonnollista keski-ikäisen ihmisen käsittelemänä joka väkisinkin on ikänsä puolesta kuolemaa kohdannut jo monta kertaa.

Ajan kanssa. Vuosi on lyhyt aika, mutta kaksi voi jo auttaakin. Toki se edellyttää, että surustaan puhuu. Jos ei ole sellaisia läheisiä, esimerkiksi perheenjäseniä, joien kansa voi puhua ja surua jakaa, kannattaa hakeutua johonin sururyhmään/suruseminaariina. Niihin ei vaan yleensä pääse ennen kuin on puoli vuotta kulunut.

Kannattas elää se elämäsi niin että voit katsoa peiliin tyytyväisenä.

Niin elää kuin petaa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattas elää se elämäsi niin että voit katsoa peiliin tyytyväisenä.

Niin elää kuin petaa.

Lisäätkö sä copy-pastella näitä joka ketjuun kun aina tulee sama idiotismi kaikkialla vastaan? Kirjoittaisit välillä vaikka eri kielellä tuon tai eri sanajärjestykseen, niin saataisiin vaihtoehtoisia v i ttuiluja

Vierailija kirjoitti:

Kannattas elää se elämäsi niin että voit katsoa peiliin tyytyväisenä.

Niin elää kuin petaa.

Sinäkö katsot nyt ylpeästi itseäsi peilistä?

Mun äidin kuolemasta tulee pian 7 vuotta. Meillä oli niin hyvät välit kuin vain äidillä ja tyttärellä voi olla. Viimeisinä vuosina soiteltiin joka päivä. Että mikään ei edes kaduta, mutta ikävästä ei pääse yli eikä ympäri. Niin ikävä äitiä. Liian nuorena kuoli 64v.

Terapia/sururyhmä voisi olla kyse tilanteessa tarpeen.

Oma äitini kuoli 47v iässä ja jotenkin siitä selvisin, pakkohan se oli. Omat lapseni olivat tuolloin kumpikin alle 4v joten he pitivät omalta osaltaan pinnalla, ei ollut vaihtoehtoja. Meilläkin oli paljon asioita jotka jäi tavallaan kesken, äitini toimi kasvaessani usein väärin, oli henkistä kaltoinkohtelua ja välillä fyysistäkin. Mitätöintiä, kateutta, esim.kun tuli rakenteilla olevaa kotiamme katsomaan niin totesi tuossa terassin ovella, että " on tämä kyllä liian hieno sulle".

Vasta äidin viimeisenä elinvuotena pistin hälle kampoihin, hyvä että edes silloin, en esim.antanut hänen polttaa lasteni läsnäollessa ja tokihan hän siitä suuttui.

Tämä vuonna en ole tainnut enää itkeä suruani hänen aikaisesta pois menostaan, paitsi nyt kun esikoiseni sai YO-lakin niin silmäni kostuivat mm siksi ettei äiti sitä nähnyt, oli todella ylpeä ja onnellinen mummoudestaan sen ajan jonka ehti sitä olla.

Voithan miettiä, että sovinnon avaimet oli äidilläsikin, käyttikö hän niitä? Vanhempien rakkaus lapseen kuuluu olla ehdotonta, mutta lasten rakkaus ansaitaan. Yleensähän moni vanhempi ajattelee sen olevan päinvastoin.

Jos on huono suhde äitiin, niin ei sen kuolema kosketa. Hyvä vain että loppuu lopullisesti.

Voimia kohtalotovereille 💓 En mäkään pääse millään yli äidin kuolemasta. Nyt 1,5 ilman äitiä. Surullista ja surkeaa on vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Jos on huono suhde äitiin, niin ei sen kuolema kosketa. Hyvä vain että loppuu lopullisesti.

Tämä on tabu josta ei puhuta. Ei kaikki äidit ole hyviä.

Nimenomaan: "lasten rakkaus ansaitaan".

Minun äitini kuolemasta kohta 3 vuotta ja välit oli huonot ja rakoisat. Aika auttaa. Välillä pohdin olisiko pitänyt tehdä sovintoa äitini puolesta vaikka hän oli ollut hyvin julma. Niellä omat tunteet. Eihän viimeistä päivää koskaan tiedä, että milloin se sovinto olisi tullut ajallaan sitten. Sydämessä olin jo antanut anteeksi, en hyväksynyt. Nyt on vain anteeksianto ja hyväksyntä.

Voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattas elää se elämäsi niin että voit katsoa peiliin tyytyväisenä.

Niin elää kuin petaa.

Lisäätkö sä copy-pastella näitä joka ketjuun kun aina tulee sama idiotismi kaikkialla vastaan? Kirjoittaisit välillä vaikka eri kielellä tuon tai eri sanajärjestykseen, niin saataisiin vaihtoehtoisia v i ttuiluja

Live your life so that you can always look at mirror with satisfaction.

You live like you treat other people.

.

Ole hyvä!

Minulle äitini kuolema oli suurimmaksi osaksi vain puhdas helpotus. Yksi stressitekijä vähemmän kaiken muun keskellä. Alkoholismiinsa kuoli päälle kuusikymppisenä ja lähinnä ärsyttää sukulaisten utelut ja voivottelut kuinka nyt on sulla varmasti rankkaa jne. Ei, ei ollut, tunsin vain kiitollisuutta siitä että vihdoin juopon aiheuttama henkinen helvetti loppui edes osittain, vaikka häntä rakastinkin siltä osin, millainen hän oli vielä vähemmän juodessaan. Juoppo juo, koska ei halua enää elää tai ei kykene siihen. Yhteiskunta ei tällaisia ihmisiä auta vaan koko paska jää omaisten harteille ja jos/ kun omaiset eivät enää jaksa, saadaan jälleen yksi viinan viemä vainaja tilastoihin lisää.

Aikaisemmin vihasin kuolemaa, oli tapahtunut niin paljon pahaa.... Ja liian nuorena. Pääsin siitä aina tai joskus jotenkin ehkä yli itkemällä paljon.

Nykyään olen aika henkinen (en kuulu kirkkoon) ja tykkään katsella YouTubesta near death experience-videoita. En tiedä auttaisiko muita, mutta minulle niistä on tullut oivalluksia.

Miksei pääsisi siinä missä muidenkin?

Luulisi että esim. puolison kuolema olisi raskaampaa.

Mulle äidin kuolema oli puhdas helpotus.

Sitä edeltäneet vuodet alzheimerintaudin etenemistä seuratessa olivatkin sitten pahempi juttu.

Olin toivonut jo pitkään että äidin kärsimykset loppuisivat.

Hyvin. Se on se luonnollinen järjestys jossa mennään.

Olen samaa mieltä tuon yhden kirjoittajan kanssa, kun elää niin että voi seistä tekemistensä takana niin hyvä on. Jotkut äidit eivät ole hyviä, jotkut lapset eivät ole hyviä. Mutta niiden jotka kantavat vihaa turhasta kannattaa muistaa että usein se aika loppuu kesken. Sitten kun se on loppunut niin turha enää katua tekemisiään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on huono suhde äitiin, niin ei sen kuolema kosketa. Hyvä vain että loppuu lopullisesti.

Tämä on tabu josta ei puhuta. Ei kaikki äidit ole hyviä.

Av:lla puhutaan paljonkin. Se mistä ei puhuta on se etteivät kaikki lapset ole hyviä.