Poikamies nillittää kumppanin puutetta, en ihastu

Ongelmani on se, että ihastun hyvin harvoin, noin kymmenen vuoden välein. Näin harvoin ihastuessa on epätodennäköistä, että ihastuksen kohde vastaa omiin tunteisiini.

Kadehdin ihmisiä, jotka lopettavat pitkän parisuhteen ja sen jälkeen hupsista vain ovat uudessa suhteessa jopa puolen vuoden päästä entisestä.

Pieniä kiinnostuksia on vuosittain, mutta oikeasti kiinnostava persoona sattuu kohdalle harvoin. Ja viimeksikin kun sattui, hän oli minua melkein 20 vuotta nuorempi. Silloin kiinnostus oli yllä molemminpuolista, mutta ajattelin, että ikäero on liikaa. Tuokin pettymys kalvaa edelleen. On olo, että olisiko sittenkin pitänyt antaa suhteelle mahdollisuus edes siksi aikaa kuin onnea kestää.

Jos ihastutte usein, niin ovatko ihastuksenne oikeasti sellaisia todellisia ihastuksia, joissa potkii mahanpohjassa, vai riittääkö teille, ette kiinnostutte?