Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde kuollut mutta en jaksa erotakaan
17.12.2020 |
Joulu lähestyy ja se saa aina tunteet pintaan. Meillä on uusperhe, minulla 2 lasta, jotka ovat nyt jo muuttaneet omilleen. Miehen kanssa yritimme melkein 10 pitkää vuotta yhteistä lasta. Se prosessi pettymyksineen ja keskenmenoineen tappoi jotakin sielustani ja muutti parisuhteemme kai lopullisesti.
Kun menimme naimisiin, ajattelin, että tämä on vuosisadan rakkaustarina. Olimme todella rakastuneita. Miehelle lapsettomuudesta puhuminen on vaikeaa, hän yrittää vain hyväksyä ja unohtaa asian, mutta sanoo silti, että ajattelee asiaa joka päivä. Minä suren kuolleita vauvanalkuja, lasken minkä ikäisiä olisivat nyt, tunnen, ettei meidän surua ja menetystä kukaan ymmärrä.
Miehen siskolla on pikkulapsia ja suku on innoissaan niistä. Oikeastaan aina kun hän oli raskaana tai sai vauvan, meillä oli menossa keskenmeno. Se oli todella raastavaa. Toiseen perheeseen syntyi, toisessa kuoli. Toisessa perheessä iloittiin, toisessa itkettiin.
Meidän perhe on jäänyt ulkopuolelle. Minun lapseni eivät ole miehen suvun lapsenlapsia, olemme ulkopuolisia. Toki itse rakastan lapsiani ja iloitsen heistä. Mieheni ei osaa edelleenkään oikein olla lapsieni kanssa, koska lasten biologinen isäkin on kuvioissa. Kai hänkin tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Appivanhempani ovat kyllä mukavia ihmisiä ja hienotunteisia. Kai he kuitenkin ymmärtävät vähän tätä meidän surua.
Mies ei suostu terapiaan, hän haluaa että selvitämme omat asiat keskenämme. Hän ei halua puhua kenenkään ystävän tms kanssa. Itse olen käynyt keskusteluissa vuosien varrella, käytän masennuslääkitystä ja koetan hoitaa itseäni. Yritän harrastamalla kivoja asioita saada ajatukseni muualle.
Siinä, että emme saaneet yhteistä lasta ei menetetty vain sitä lasta. Menetimme kokonaisen elämän. Myös minun lapseni olivat surullisia kun vauvaa ei tullutkaan. Kun näen miehen siskon lapset isovanhempien kanssa, mietin että meidän lapsikin voisi olla nyt papan sylissä tai mummun kanssa leipomassa. Mekin voisimme olla mukana tuossa kuvassa, sukupolvien jatkumossa.
Olen niin surullinen että sydämeni särkyy. Haluaisin jatkaa avioliittoa, mutta en enää tiedä mitä tehdä. Olemme kahdestaan, kumpikin harrastaa kotona omiaan. Emme puhu, koska emme jaksa riidellä. Meitä ei kiinnosta enää juurikaan samat asiat. Seksiä on vielä noin kerran viikossa ja se on edelleen hyvää. Sen jälkeen on vähän aikaa läheinen olo.
Tunnen itseni miehen suvussa niin ulkopuoliseksi, että välttelen heidän tapaamista. Omia sukulaisia minulla on vähän ja ne ovat kaukana. Joulut ovat olleet helvettiä, koska mies on halunnut viettää ne vanhempiensa luona. Nyt onneksi korona estää sinne menon. Kiitos korona!
Nyt sanoin miehelle, että me voidaan molemmat niin huonosti, että onko järkeä jatkaa. Mies ei vastaa mitään. Sanoin, että en haluaisi erota, mutta en käsitä miten tämä tilanne voisi parantuakaan. Eroaminen pelottaa, olen jo yhdesti eronnut eikä se ollut helppoa, vaikka tapahtuikin "sovussa". Pelkään että masennun vielä enemmän.
Meillä oli niin iso haave joulusta, johon kuuluu yhteinen lapsi. Se muisto roikkuu aina joulun yllä. Olen vähän yllättynyt miten voimakkaana suru tuli taas yhtäkkiä päälle. Yrittäminen lopetettiin melkein viisi vuotta sitten.
Oli pakko saada purkaa tätä johonkin, siispä kirjoitin tänne. Ehkä olo taas helpottaa kun joulusta päästään yli. Ehkä eroamme, ehkä emme. Ehkä suru joskus helpottaa.
Kommentit (15)
Keskenmenosi ei varmaankaan ollut miehesi vika vaan biologiasi sattui nyt olimaan sellainen että kahdessa lapsessa tuli kiintiösi täyteen. Omat lapsesi jo täysi-ikäisiä joten ikääkin alkaa olla.
Voit toki erota miehestäsi ja koettaa ulkoistaa surun hänen niskaan, totuus on että tilanne olisi sama olisit sitten mennyt kenen tahansa miehen kanssa yhteen oman lapsentekosi jälkeen.
Terapiaa te tarvitsette, erityisesti sinä, kun arvotatte joulun asian takia jota ei ole eikä tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla kaikki henkisesti kunnossa? Kuulostaa siltä, että vierität kaiken muiden kontolle, ja itse olet uhri, onko se niin? Voiko se edes olla niin?
Kannattaa mennä naimisiin vasta lapsen syntymän jälkeen.
Hyvä pointti. Mun oma perhe on kuollut, eli tavallaan miehen perhe on mun perhe. Mulla on taustalla siis muitakin menetyksiä, se tekee lapsettomuudesta selviämisen vaikeammaksi. Myös lasteni kaikki isovanhemmat on kuolleet.
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla kaikki henkisesti kunnossa? Kuulostaa siltä, että vierität kaiken muiden kontolle, ja itse olet uhri, onko se niin? Voiko se edes olla niin?
Tällä hetkellä ei oo kaikki kunnossa, siksihän tässä tilitän. Ja oon vihainen elämälle ja kohtalolle, koska sydämeni on särkynyt.
Ei kai tähän ketään syyllistä oikeasti ole. Lapsettomuuteen ei edes löydetty mitään syytä. Elämä vain on epäreilua. Ottaa päähän oma suru, haluisin siitä jo eroon, mutten käsitä miten. Olen yrittänyt kaikenlaista, istunut terapiassa, keskustellut ystävien kanssa, lukenut kirjallisuutta, yrittänyt unohtaa, opiskellut uuden ammatin, opetellut uusia asioita, aloittanut uusia harrastuksia, matkustellut... Silti se palaa, varsinkin jouluna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa mennä naimisiin vasta lapsen syntymän jälkeen.
Kiitos vinkistä, muistan ensi kerralla. ap
Vierailija kirjoitti:
Keskenmenosi ei varmaankaan ollut miehesi vika vaan biologiasi sattui nyt olimaan sellainen että kahdessa lapsessa tuli kiintiösi täyteen. Omat lapsesi jo täysi-ikäisiä joten ikääkin alkaa olla.
Voit toki erota miehestäsi ja koettaa ulkoistaa surun hänen niskaan, totuus on että tilanne olisi sama olisit sitten mennyt kenen tahansa miehen kanssa yhteen oman lapsentekosi jälkeen.
Terapiaa te tarvitsette, erityisesti sinä, kun arvotatte joulun asian takia jota ei ole eikä tule.
Syytä keskenmenoihin ja lapsettomuuteen ei koskaan löydetty eli syyllistä ei ole, en syytä niistä asioista miestäni. Se mistä syytän miestäni on puhumattomuus, koska näen että hänellä on tosi paha olla. Oireilee fyysisesti ja henkisesti, mutta ei osaa puhua eikä suostu terapiaan. Eikä jakamaan asiaa kenenkään ulkopuolisen kanssa. Tavallaan jättää vastuun minulle.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä pointti. Mun oma perhe on kuollut, eli tavallaan miehen perhe on mun perhe. Mulla on taustalla siis muitakin menetyksiä, se tekee lapsettomuudesta selviämisen vaikeammaksi. Myös lasteni kaikki isovanhemmat on kuolleet.
Erikoisesti sanottu jos on kaksi omaa elämäänsä elävää lasta olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla kaikki henkisesti kunnossa? Kuulostaa siltä, että vierität kaiken muiden kontolle, ja itse olet uhri, onko se niin? Voiko se edes olla niin?
Tällä hetkellä ei oo kaikki kunnossa, siksihän tässä tilitän. Ja oon vihainen elämälle ja kohtalolle, koska sydämeni on särkynyt.
Ei kai tähän ketään syyllistä oikeasti ole. Lapsettomuuteen ei edes löydetty mitään syytä. Elämä vain on epäreilua. Ottaa päähän oma suru, haluisin siitä jo eroon, mutten käsitä miten. Olen yrittänyt kaikenlaista, istunut terapiassa, keskustellut ystävien kanssa, lukenut kirjallisuutta, yrittänyt unohtaa, opiskellut uuden ammatin, opetellut uusia asioita, aloittanut uusia harrastuksia, matkustellut... Silti se palaa, varsinkin jouluna.
Elämä on kaikille epäreilua jollakin tavalla. Se mikä on mennyttä, sitä kun ihminen ei voi muuttaa. Tulevaisuuteensa voi kuitenkin vaikuttaa melko paljonkin, varsinkin suomessa. Jos ei anna menneitten olla ja hyväksy sitä, harvalla on silloin voimia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Kyse ei ole unohtamisesta vaan hyväksymisestä. Vihaisuuden kanssa eläminen on raastavaa. Voit kysyä itseltäsi, onko se auttanut sinua johonkin että on vihainen, koskaan? Se on kuitenkin vain tunne jotka tulevat ja menevät, jos niistä malttaa päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli miehelläsi ei ole omaa lasta? Varmasti monin verroin kovempi paikka hänelle? Menittekö yhteen ainoastaan siksi, etta saisitte lapsen? Oliko se parisuhteenne ainoa sisältö ja päämäärä? Kun kuolet, luuletko olevasi tyytyväinen, etta käytit niin paljon aikaa "lapsettomuudesta" murehtimiseen? Vai olisitko voinut olla tyytyväisempi, että sulla on kaksi lasta ja olet kokenut ainakin kaksi kertaa rakkauden, joista olet nyt menettämässä toisenkin, kun masennus valtaa mielen?
Halaus sinulle ja miehellesi. Hyvä, että olet mennyt terapiana ja yrität hoitaa itsesi kuntoon. On ihan ok rypeä välillä surussa, ja joulu usein nostaa kipeitä asioita ja toiveita esille. Toivotan kuitenkin sinulle ymmärrystä myös muita kohtaan, sillä myös puolisosi tapa surra on aivan oikea tapa. Yrittäkää löytää muita yhteisiä asioita kuin lapsen saaminen, oli se sitten lemmikin hankkiminen, mökkeily, tanssikurssit tai matkustelu.
Kaikille terapia ei sovi, miehesi ehkä käsittelee mieluummin asioita yksinään. Teillä on varmasti nyt vaikea aika meneillään, mutta auttaisiko ero? Ehkä pettymyksen tunteet saisi lakaistua maton alle sen avulla, mutta onko se pitkällä aikavälillä kuitenkaan hyvä ratkaisu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surun sureminen on hyväksyttävämpää kuin vihaisuus. Valistunut arvaukseni on, että teillä on miehen kanssa välissänne käsittelemättömiä vihan ja kiukun tunteita, mitkä ovat aiheuttaneet muurin.
Se kiinnittää huomiota, ettet kerro rakastatko enää miestäsi. Olet pettynyt hänen puhumattomaan muuriinsa, ette ole kohdanneet toisianne surun, pettymyksen ja elämän epäoikeudenmukaisuuden käsittelyssä. Mutta haluatko sitä enää edes vai onko parempi jättää tämä taakse ja etsiä uudenlaista elämää?
Miehen oma tehtävä on käsitellä suru siitä, ettei hänellä ole lapsia, mutta nyt kuulostaa siltä, että sinä suret sitä hänenkin puolestaan. Ja ajatuksena teillä molemmilla on se, että parisuhde on oikea vasta kun siihen kuuluu yhteinen lapsi.
Teillä on paljon käsittelemättömiä asioita välissänne, koska mies ei ole suostunut terapiaan. Siihen ei voi ketään pakottaa, mutta pattitilanteessakin on vaikea elää. Olematon lapsi leijuu suhteenne yllä niin kauan kuin ette ole asiaa käsitelleet tai kunnes eroatte. Pahimmillaan mies siirtää sen mahdolliseen seuraavaankin suhteeseen, jos eroatte. Sinulla on jo lapsi ja sitä kautta perhe. Osaatko iloita siitä vai annatko olemattoman lapsen mustata ilon itseltäsi? Ei se ole mieheltäsi pois, että iloitset omista lapsistasi.
Nyt kävi näin. Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja eteenpäin elämässä. Älä arvota elämääsi potentiaalisten lasten kautta. En itsekään ole voittanut lotossa, vaikka haluaisin. Elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan.
Kannattaa miettiä onko teillä lapsihaaveen lisäksi yhteisiä ilon aiheita elämässä. Tseksin ainakin mainitsit. Jos on, miksi lopettaa suhdetta. Jos taas tuntuu että ahdistus johtuu parisuhteesta, kannattaa erota. Meillä on kaikilla vain se yksi elämä elettävänä. Jos ei napeksi, ei kannata jäädä kitumaan huonoon suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äärettömän pahoillani keskenmenon kokemuksistanne. En voi kuvitella, miltä ne tuntuvat. Tuntuu kuitenkin siltä, että sinulla on paljon: kaksi (ilmeisesti tervettä) lasta ja mies. Kuulostaa siltä, että olet ladannut tähän nykyiseen suhteeseen kohtuuttomia odotuksia, joilla on tarkoitus korvata aiempia menetyksiäsi: erosi lastesi isästä ja tämän aiheuttama pettymys ja "rikkoutunut" perhe, lasten isovanhempien kuoleman jne. Odotit, että nykyinen miehesi ja yhteinen lapsi korvaavat kaikki elämäsi pettymykset ja saat onnistuneen avioliiton ja pääset lapsen biologian kautta miehen suvun "täysivaltaiseksi" jäseneksi. Ajatuksesi tuntuvat todella vanhanaikaisilta, vaikka ethän sinä niille mitään voi. Tuntuu, että keskenmenoissa keskityt hyvin erikoisella tavalla ennemmin siihen, mitä lapsenne olisi ollut muille kuin mitä hän oikeastaan olisi ollut teille. Kuten täällä on todettu, tarvitset ammattiapua. Sen, onko sinulla ja miehelläsi mahdollisuuksia yhteiseen tulevaisuuden, päätätte te.
Miksi mitoitat kaiken miehen sukusi kautta?