Onko teillä kenelläkään muulla sellaista tilannetta, että olette lapsuudenperheessänne erilainen kuin muut?

On kyllä :( 

Ei mitään suuren suurta, mutta en pysty käymään oikeasti avointa ja rehellistä keskustelua oikein kenenkään perheenjäseneni kanssa, vaikka paljon keskustellaankin.

Siinä on vaan ainakin minun osaltani usein sellainen tietty pinnallinen ote, että jätän tietyt todelliset arvot ja elämäni pimentoon, koska olen vain joissain asioissa tosi erilainen kuin perheenjäseneni, enkä koe tarvetta järkyttää heitä.

Yksi veli on sellainen, jonka kanssa voisi muuten olla avoin ja hyvä yhteys, mutta hän on ollut henkisesti sekaisin jo monta vuotta eli olen hänet tavallaan menettänyt. Se tuntuu välillä vähän katkeralta kun miettii, miten hauskaa meillä voisi olla jos hän olisi ns. terve ja oma itsensä.

Mutta siis joo, olen kyllä tavallaan läheinen perheeni kanssa enkä tosiaankaan mikään ”musta lammas”, mutta minulla on vain ”oma elämäni” josta perheeni ei tiedä oikein mitään.

Minulla on hyvät välit vanhempiini ja sisaruksiini, mutta huomaan aina esimerkiksi joulutapaamisissa ja syntymäpäivillä ja muuten vain tavattaessa, että oikein mitään yhteistä ei ole. Sekä vanhempani että kolme sisarustani ovat kaikki kovia matkustamaan (ennen koronaa) ja he nauttivat ulkomailla shoppailusta. Minua ei kiinnosta kumpikaan asia juurikaan. Vastaavia seikkoja on useita, harrastuksista ihan yleiseen elämänkatsomukseen. Emme riitele näistä asioista eikä meillä ole varsinaisesti koskaan erimielisyyksiä ja aina kun tavataan, on mukavaa, mutta minulle jää aina ulkopuolinen olo. He puhuvat innoissaan asioista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. En esimerkiksi osaa osallistua keskusteluun Kiinan-matkoista, koska en ole ollut enkä sinne kaipaa. Heillä taas ei ole mitään sanottavaa kirjallisuudesta, joka on minulle tärkeää. Ja niin edelleen.

Ymmärrän, miksi näin on, eikä sille voi varsinaisesti mitään, mutta kyllä se vällillä vetää mielen ankeaksi.