Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden burn out - kuinka jaksaisi taas ihmisiä?
15.11.2020 |
Tarkoitan otsikolla siis tilannetta, jossa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen muun kuin perheen kesken on käynyt niin uuvuttavaksi, että on mielummin yksin. Myös sen uhalla, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja kärsii siitä.
Olen nyt vetäytynyt oikeastaan kaikista ystävyyssuhteistani kuukausia sitten. Niissä on tapahtunut viime vuosina paljon kaikenlaista - ollut puolison kuolemaa, masennusta, pettämistä, itsemurhalla uhkailua ynnä muuta. Olen ollut näissä tietenkin kuuntelevana korvana ja tukena. Nyt en enää jaksa tätä omien murheideni lisäksi.
Ongelma on, että vaikka olen pitänyt ihmisistä taukoa, en silti "uskalla" tavata heitä enää. On liian uuvuttavaa alkaa taas olla aina tavoitettavissa ja sitten koettaa selitellä miksei ole vastannut viesteihin yms. Kuukausien aikana on myös varmaan kertynyt taas isot avautumiset joita kuunnellessa menisi monta päivää. Olisi mukava tutustua uusiinkin ihmisiin, mutta pelkään jo etukäteen että kohta on taas sama raskas meno myös heidän kanssaan. Kehittyy ikäänkuin "liian intensiivinen" ystävyys, jossa "vaatimusten" taso nousee. Tietenkin ystävyyden solmiminen ja sen kehittyminen on ihana asia - jos se ei aina olisi näin pirun raskasta ja vaativaa.
Oletteko muut kokeneet vastaavaa uupumista? Miten olette taas jaksaneet alkaa olemaan sosiaalisia? Voiko olla ystävyyssuhteita jotka eivät kuormita?
Kommentit (14)
Hyvin pienissä ja rajoitetuissa määrin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidät vaan taukoa ihmisistä? Ehkä se siitä ajan kanssa helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Pidät vaan taukoa ihmisistä? Ehkä se siitä ajan kanssa helpottaa.
Tässä on jo kuukausia otettu taukoa. Saa nähdä kauanko ottaa tällä taktiikalla. AP
Mulla vähän sama juttu. Ollut aina tukena ystäville. Sit tulikin mulle vähän isompi kriisi (lapsen sairaus) eikä ystävät ihan olleetkaan empaattisuutensa huipulla. Aika nopeasti iski korona ja kaikki eristäytyivät. Nyt ei millään jaksais kiinnostua enää kenestäkään ja vieläkin on vähän loukattu olo. Samalla myös yksinäinen. En tiedä. En olis uskonut, että näin käy vaikka puol-introvertti olenkin. 25v ystävyyksiäkin tässä kyseenalaistan...
Jos olet ollut ystäväpiirissäsi se kuuntelija, mutta itselläsi ei ole kuuntelijaa, on ihan ymmärrettävää, ettet jaksa muiden murheita kantaa silloin kun itselläsikin on rankkaa. Anna tilanteen rauhoittua sekä ystävilläsi että ennenkaikkea itselläsi. Sitten selvität, kenen kanssa ystävyyden voi vielä elvyttää, ja kuka jää kokonaan pois kuvioistasi.
Jatkossa, pidä ystävinäsi vain sellaisia ihmisiä, jotka kuuntelevat myös sinua. Älä suostu koko ystäväporukan likaviemäriksi.
Itse olen pitänyt useamman vuoden tauon ystäväni kanssa, kun kummallakin oli samaan aikaan rankka elämäntilanne, emmekä jaksaneet toistemme murheita kuunnella. Nyt on kummallakin elämä taas järjestyksessä, ja ystävyys on palannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet ollut ystäväpiirissäsi se kuuntelija, mutta itselläsi ei ole kuuntelijaa, on ihan ymmärrettävää, ettet jaksa muiden murheita kantaa silloin kun itselläsikin on rankkaa. Anna tilanteen rauhoittua sekä ystävilläsi että ennenkaikkea itselläsi. Sitten selvität, kenen kanssa ystävyyden voi vielä elvyttää, ja kuka jää kokonaan pois kuvioistasi.
Jatkossa, pidä ystävinäsi vain sellaisia ihmisiä, jotka kuuntelevat myös sinua. Älä suostu koko ystäväporukan likaviemäriksi.
Itse olen pitänyt useamman vuoden tauon ystäväni kanssa, kun kummallakin oli samaan aikaan rankka elämäntilanne, emmekä jaksaneet toistemme murheita kuunnella. Nyt on kummallakin elämä taas järjestyksessä, ja ystävyys on palannut.
Ihana kuulla että teidän ystävyytenne palautui vuosien tauon jälkeen! Luulisi tosiystävyyden tosiaan elpyvän, vaikka taukoa tulisikin.. Kunhan vain tahot tietävät mikä tauossa on syynä.
Osa on tosiaan vetänyt tästä herneen nenään ja ottaa henkilökohtaisesti. Kyllähän se nyt harmittaa kun ilmainen terapiapalvelu yhtäkkiä lopettaa. :D Ja tosiaan, homma ei ole toiminut vastavuoroisesti kuten arvelitkin..
Varmaankin etenen tässä nyt niin, että koitan kehitellä "hyvänpäiväntuttuja", joiden kanssa ei tarvitse ainakaan heti olla syntyjä syviä jakamassa, eikä tavata kuin joskus ja jouluna. Ja koitan tässä elvytellä itseäni rauhassa ennen kuin palailen taas asiaan näiden lähimpien tovereideni kanssa. Katsotaan jaksaisiko sitä kohta taas! AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sama juttu mulla! Sosiaalisten tilanteiden burn out oli hyvin sanottu!
Mä olen aina myös ollut se (pelkkä) kuuntelija, ja mun empaattisuuttani ja kiltteyttäni on käytetty härskisti hyväksi.
Sitten kun työkin vielä oli hoitajanhommaa, jossa jouduin kuuntelemaan ihmisten murheita, mielenterveysongelmia, sairauksia yms, niin tuli mitta täyteen.
Aloin saada jo fyysisiä oireita, kun joku puhui mulle ongelmistaan.
Vaihdoin hommia, olen ottanut roimasti etäisyyttä rasittaviin ystäviin ja pitänyt vuoden päivät yhteyttä oikeastaan vain yhden ystävän kanssa, hän on sellainen harvinaisuus, jonka puheenaiheet eivät pyöri oman navan ja kurjuuden ympärillä. On hänelläkin vaikeuksia, mutta hän kertoo niistä kerran ja sen jälkeen jos kysyn, mutta joka ikinen tapaaminen ei ole yksipuolista huuto-itku-oksennusta samoista omista murheista.
Hän myös puhuu mielellään myös muista asioista kuin omien tunteiden vatvomisesta tai minäminäminä-jutuista, hänen kanssaan voi jutella vaikka siitä mitä maailmalla ja politiikassa tapahtuu, ihmetella naapurin touhuja, käydä taidenäyttelyssä, patikoimassa, tai vaikka baarissa jos sikseen tulee.
Ihanan tasapainoinen ihminen ja ystävä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu mulla! Sosiaalisten tilanteiden burn out oli hyvin sanottu!
Mä olen aina myös ollut se (pelkkä) kuuntelija, ja mun empaattisuuttani ja kiltteyttäni on käytetty härskisti hyväksi.
Sitten kun työkin vielä oli hoitajanhommaa, jossa jouduin kuuntelemaan ihmisten murheita, mielenterveysongelmia, sairauksia yms, niin tuli mitta täyteen.
Aloin saada jo fyysisiä oireita, kun joku puhui mulle ongelmistaan.
Vaihdoin hommia, olen ottanut roimasti etäisyyttä rasittaviin ystäviin ja pitänyt vuoden päivät yhteyttä oikeastaan vain yhden ystävän kanssa, hän on sellainen harvinaisuus, jonka puheenaiheet eivät pyöri oman navan ja kurjuuden ympärillä. On hänelläkin vaikeuksia, mutta hän kertoo niistä kerran ja sen jälkeen jos kysyn, mutta joka ikinen tapaaminen ei ole yksipuolista huuto-itku-oksennusta samoista omista murheista.
Hän myös puhuu mielellään myös muista asioista kuin omien tunteiden vatvomisesta tai minäminäminä-jutuista, hänen kanssaan voi jutella vaikka siitä mitä maailmalla ja politiikassa tapahtuu, ihmetella naapurin touhuja, käydä taidenäyttelyssä, patikoimassa, tai vaikka baarissa jos sikseen tulee.
Ihanan tasapainoinen ihminen ja ystävä!
Mistä tuommoisia ihmisiä löytää? Voisinko saada yhden?
Tosi vaikea hahmottaa rajoja näissä hommissa. Ei nyt ihan heti tulisi karkuun juosta, kun toinen alkaa vuodattamaan, mutta missä kohtaa tulisi sanoa, että nyt riittää?
Minulla on ystävyydestä aina ollut käsitys, että toista tuetaan aina ja ollaan apuna tiukan paikan tullen. Olen tätä arvoani aina toteuttanut, mutta nyt sitä tiukkaa paikkaa ja tuen tarvetta on sitten vuodesta toiseen. Älypuhelinaikana jopa 24/7; aamulla herätttäni olen vastaillut viesteihin ja sama illalla ennen nukkumaan menoa. En haluaisi olla ystävä joka ei tue ja auta. Mutta eipä sekään ystävän käytöstä ole, että vie toisesta kaikki mehut. Onneksi viihdyn yksin hyvässä seurassa.
No en ylläpitäisi sellaista ystävyyssuhdetta, joka kuormittaisi. Tai tapaisin harvemmin. Ystävyyssuhde joka on vastavuoroinen ja jossa molemmat ovat antajia ja saajia, on ihanteellinen. Se tuo vain hyvää mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"on uuvuttavaa olla aina tavoitettavissa". Ei kenenkään tuttujen takia tarvi olla aina tavoitettavissa. Lasten kanssa on tietysti eri asia mutta ei, sun ei tarvi olla mikään pelastuspartio joka täyttää toiveet vaikka kenen pienimmästäkin vinkaisusta. Pompottelijatyypit on impulsiivisia, hälyttää ja sitten sun pitäis heti olla auttamassa jotenkin. Ei tarvi. Ei vaan tarvi.
Jos on huonossa hapessa, oma läheisriippuvuus käsittelemättä tai ei vaan osaa, oma olo ei silti saa olla muista riippuvainen. Lähtökohta voi olla se kunnioittako kaveri ajankäyttöäsi vai ei. Pelastajasyndroomassa yritetään auttaa itseä muita auttamalla, mutta eihän se niin toimi.
Itse introverttinä en vastaa puhelimeen ollenkaan. Mutta katson viestit kun ehdin. Myös kaveriksi kelpuutan vain samanlaiset. On normaalia että toinen vastaa vasta seuraavana päivänä. Voidaan sopia tapaamiset toisen kalenteria kunnioittaen. Tekstiviestit on hyvä keksintö.
Olin vuosia nöyrä orja ja täysin rikki. Vasta kun käsitteli kaikki kipukohdat, meni vuosia mutta nyt on paremmin.
Jos kaveri suuttuu kun sanot että nyt ei sovi, hän ei ole oikea kaveri vaan hyväksikäyttäjä. Et tarvi sellaista.
Samaa olen pohtinut. Olen aina väsynyt sosiaalisesta kanssakäymisestä, mutta nyt erityisesti korona-aikana tuntuu ettei jaksaisi ihmisiä ollenkaan. Samalla olen silti hyvin yksinäinen. Ota tästäkin selvää.