Lapsena kaltoinkohdellut (oman lapsen alkava murrosikä)

Täällä aika samanlainen tilanne, vaikka lapset vielä paljon pienempiä. Esikoisen kasvaessa noussut pintaan oman äidin käytös, huudan, uhkailen, pari kertaa sortunut väittämään ettei isä halua olla paikalla, kun isä ollut töissä. Tämä kaikki järjetön itsekäs sairas käytös tulee kuin selkärangasta, ihan kuin olisin äitini ja katsoisin pientä lastani, joka reagoi varmasti aika samoin kuin itse lapsena ja tuntee sen saman vääryyden kuin itse tunsin. Erona on se, että tunnistan käytökseni ja tiedän sen olevan omaa viallisuuttani, ei muiden ihmisten syy vaikka omat lapsuudenkokemukset tähän ajaneet. Kun huomasin kopioivani äitini käytöstä, olen vähän oppinut rajoittamaan ja vielä on paljon matkaa siihen, etten olisi kuin äitini. Lasten kasvaessa isän toimintamallit varmasti nousevat pintaan ja niitä nyt kitken itsestäni, juuri tuollainen vähättely, ulkonäön, luonteen, kiinnostuksenkohteiden kommentointi. Samankaltainen tilanne kuin parisuhteessa, edellisen inhottava käytös purkautuu seuraavalle, jos ei asiaa käsittele.

Tuskin edes muistin millaisia vanhempani olivat minua kohtaan kuin olin lapsi, jonkinlainen vääryydentunne oli aina, mutta nyt kun itse meinaan olla samanlainen vähättelevä häpeää aiheuttava marttyyri ja mietin millainen ihminen tekee niin omalle lapselleen, tiedän niiden toimineen oikeasti väärin. Se auttaa pitkälle, että tiedostat mistä oma käytöksesi johtuu, ja että se on väärin. Isäsi käytös on suoraansanoen ollut ällöttävää eikä sillä ollut oikeutta siihen. Olet sitä hienompi ja vahvempi, kun tiedostat ajatustesi vääryyden ja haluat muuttaa ajatuksiasi. Äitini sanoi joskus että nyt vasta tajuaa lapsen olevan hänestä erillinen eikä hänen jatkeensa, olin tuolloin alakoulussa ja nyt ajattelen, että juuri tuollainen sairas jatke-ajattelu johtaa monilla vanhemmilla lapsen väärin kohteluun, kun lapsi ei sovikaan siihen muottiin johon vanhempi haluaisi. Onko mahdollista puhua näistä asioista isäsi kanssa? Lapsesi on tärkeä, ainutlaatuinen ja mistä onkaan kiinnostunut, tue häntä.

” Äitini sanoi joskus että nyt vasta tajuaa lapsen olevan hänestä erillinen eikä hänen jatkeensa, olin tuolloin alakoulussa ja nyt ajattelen, että juuri tuollainen sairas jatke-ajattelu johtaa monilla vanhemmilla lapsen väärin kohteluun, kun lapsi ei sovikaan siihen muottiin johon vanhempi haluaisi.”

Sulla on sentään helppoa, jos äitisi myöntää virheitään. Minun äitini ei myönnä mitään. Lapseni ärsyttävät ja ällöttävät minua usein niin paljon, että en halua edes asua heidän kanssaan, koska en halua huutaa heille raivosta kiehuen, kuten oma äitini teki minulle. Minua auttaisi tosi paljon, jos hän ottaisi vastuun vioistaan ja myöntäisi ne. Niin kauan kun ei myönnä, kaikki se tavallaan tuntui olevan minun vikaani ja minun syytäni, koska äitinihän sanoi niin.

En siis asu lasten kanssa, en edes vuoroviikkosysteemillä, mutta tapaan heitä kerran viikossa, jolloin tehdään aina lasten kanssa vuorotellen jotain kivaa (lapset eivät tule toimeen myöskään keskenään. Nuorempi ei kestä sitä, jos vanhempi lapsista saa huomiota). Lapset asuvat isällään.