Liika ulkonäön kehuminen lapsena/nuorena?

Miten tämä on vaikuttanut elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä on vaikuttanut elämääsi?

En kehtaa lähteä ulos asunnosta (paitsi joskus keskellä yötä viemään roskia) jos en ole meikannut ja laittanut hiuksia, enkä pysty uskomaan kenenkään miehen olevan kiinnostunut minusta seurustelumielessä. En pidä siitä että ihmiset katsovat minua kun menen ulos, mutta koska en voi olla näkymätön, niin käytän ainakin puolitoista tuntia ehostautumiseen ennen kuin lähden ovesta ulos.

Voi haistakaa jo kukkanen !

Italiassa ja espanjassa KAIKKI ylistää lapsiaan.

Suomilapsi saa moisesta aikuisena trauman. 

Yhyy.

Äitini palvoi minua, nyt aikuisena pakko mennä terapiaan.

Kehui liikaa, prkl!

Aina kun tavattiin kaupungilla äitini ystävättäriä, hänen oli aivan pakko kailottaa : tyttäreni on tuo jolla on pussi päässä, ei muuten kehtaa julkisilla paikoilla kulkea - on niin ruma että lapset pelkää.

Muisti lisätä vielä: miksi ihmeessä lisäännyinkään isäsi kanssa joka oli kuin notre damen kellonsoittaja krapulassa.

Mulla tästä tuli ongelma lähinnä siksi, että muutuin kasvun myötä rumaksi. Pikkulapsena olin valtavan nätti: tumma paksu tukka, kalpea iho ruusunpunaisilla poskilla, jäänsiniset silmät ja ptkät ripset. Ihmiset tuijottivat ja kehuivat. Äiti oli selvästi ylpeä huomiosta ja puki minua tosi nätisti ja laittoi tukan kauniisti. Minua ohjattiin leikkimäänkin prinsessaa tai missiä tms, haaveilemaan "naisten asioista" joissa ulkonäöllä on merkitystä. Vaistomainen oletukseni oli: "minua rakastetaan, koska olen nätti".

Alamäki ulkonäön suhteen alkoi kouluiässä. Kun tuli pysyvät hampaat, ne oli todella isot ja hassun näköiset naamassa. Muutenkin koko naama venähti pitkän malliseksi vähemmän söpöksi. Murrosiässä kasvoi leveät kulmikkaat leukaperät ja aloin näyttää aika lailla mieheltä. Silmien väri haaleni harmahtavansiniseksi ja tukka kohti maantienruskeaa, kun se lapsena oli hyvin tummanruskea. Akne siihen vielä päälle niin olin kyllä kaikkea muuta kuin nätti. Ai niin lautakin vielä olin ja "lyhyt ja tukeva". Ahdisti ihan hitosti kun olin oppinut että naisen arvo on olla kaunis ja saada ihailua ja löytää lopuulta kauneudella joku hyvä mies ja perustaa sen kanssa perhe. Ja minua pojat lähinnä nauroi että mikä suohirviö! 

Kesti 35-vuotiaaksi asti että aloin vasta tajuta että ulkonäöllä oli omassa mielessäni kohtuuton arvo siihen nähden, että mulla oli akateemiinen koulutus, hyvä työpaikka jne. Että voisin yhtä hyvin lopettaa sen ulkonäön ja miehen "saamisien" vatvomisen ja alkaa elää vapaana. Vaikeaa se oli päästä eroon häpeästä omasta rumuudesta, mutta onnistuihan se lopulta sentään. Helpompaa olisi ollut, jos ulkonäöstä olisi tehty vähemmän numeroa lapsena.

Mun äiti muisti kertoa kuinka sukulaiset olivat haukkuneet vartaloani teininä, kuka luokkakuvassa oli kaunis (minua ei koskaan maininnut) ja kuinka olen 4 kg liian lihava (normaalipainoinen kilpaurheilija).

Oma tyttäreni on maailman kaunein :) en halua että hänen identiteettinsä rakentuu ulkonäön ympärille mutta kehun häntä kyllä.

Mulla sama. Sairastan nyt ruumiinkuvanhäiriötä. Vanhemmat aina ylistivät lapsena ja nuorena kauniiksi ja haukkuivat rumia ja lihavia. Nyt kun en ole enää kaunis niin tuntuu ettei minulla ole mitään arvoa enää. Toki seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena/nuorena on pahentanut tätä kuvotusta omaa vartaloa kohtaan.

Kehukaa ja halikaa lastanne.

Lapsesta tulee sopivalla tavalla itsevarma ja pärjää elämässään,

kun luottaa omiin kykyihinsä.

Kokemuksella.

Vierailija kirjoitti:

Voi haistakaa jo kukkanen !

Italiassa ja espanjassa KAIKKI ylistää lapsiaan.

Suomilapsi saa moisesta aikuisena trauman. 

Yhyy.

Kyse on siitä kehuuko vain ja ainoastaan ulkonäköä. Muut ominaisuudet ovat tärkeämpiä.

Voisi kuvitella, että ulkonäön kehuminen antaisi hyvän itsetunnon, mutta ei niin kyllä käynyt ainakaan omalla kohdalla. Omat vanhemmat eivät nyt niin ulkonäköä kehuneet, mutta siihen kyllä kiinnitettiin muuten huomiota. Tosin muilta sukulaisilta kuuli kehuja kauneudesta tai ihanista vaatteista ja kuinka ne sopii ja istuu hyvin hoikkaan kroppaan jne. Myös välillä sanottiin missiksi tai malliksi. Olihan tietty mukavaa, mutta sen myötä itsekin kiinnittää aivan liikaa huomiota omaan ulkonäköönsä. En myöskään lähde kotoa mihinkään ellen ole meikannut, laittanut hiukset ja katsonut, että on siistit vaatteet päällä. Voin sanoa, että pidemmän päälle todella rasittavaa! Välillä yrittänyt käydä kaupassa ilman laittautumista ja tuntuu siltä kuin olisi siellä alasti ja niin hompsuinen olo, että ei pysty. Ihailen ihmisiä, jotka huolettomasti kulkevat ilman sen  kummempaa laittautumista jopa baareissa. Siinä on itsetunto kohdillaan ja fokus muussa kuin ulkonäössä!

Isäni kehui ja ylisti aina siskoni kauneutta ja kusihan siskoni päässä on lainehtinut koko elämänsä ajan. Me muut lapset olimme vain työntekoon kelpaavia reppanoita.

Jep, lapsen ulkonäön arvostelu mihinkään suuntaan ei taida olla hyvä asia. Itsellä oli vähän päinvastoin, kun äiti haukkui säännöllisesti rumaksi ja tietysti uskoin.  Joskus 17-vuotiaana, kun murrosikä alkoi olla ohi, aloin saamaan kehuja ulkonäöstäni ja jossain vaiheessa aloin pitämään itsäni kauniina. Kehut nousivat jossain määrin hattuun ja olin n. 25-vuotiaaksi asti ihan liian ulkonäkökeskeinen. Nyt 30-kymppisenä ei ulkonäkö enää jaksa kiinnostaa ja hyvä niin. Lapsia kannattaa kehua hyvästä käytöksestä, ahkeruudesta, yms. positiivisista ominaisuuksista, jotka eivät liity ulkonäköön ja joihin voi itse vaikuttaa. 

Nykynaisista tulee kaikista tuollaisia äitejä, kun ovat ottaneet elämäntehtäväksi h u o m i o h o r o i l u n instagramissa ja tinderissä ja kaikki elämänarvotkin ovat tulleet sieltä.

M/40