Onko muita, jotka eivät muista ikinä olleensa isänsä sylissä tai tullut halatuksi?

Täällä 🙋Isäni on kuollut, joten enää asiaa ei voisi edes korjata. Olen yli nelikymppinen nainen.

Kyllä. Ja kun ihan pienenä muistan että annoin vanhemmille hyvän yön pusut niin mulla on sellainen muistikuva että isä oli aina hieman vastahakoinen siihenkin. Mutta äidinkään sylissä en muista olleeni.

No hyi. En olisi halaillut iskän kanssa mistään hinnasta. Lapsena ehkä nukutti sylissä, mutta olin silloin tosi pieni. En kyllä äidinkään kanssa tainnut halailla.

Itse asiassa joo. Sen muistan, että kantoi aina omaan sänkyyn nukkumaan, kun pitkään halusin nukahtaa äitin viereen. Mutta ei muuten.

Ei siinä mitään, hyvin me tullaan toimeen :D

En muista. Isä oli hiljainen ja jäyhä. Tosin en muista äidinkään syliä varsinaisesti. Ja joku muistikuva on äidin kosketuksesta joka tuntui hiukan kiusalliselta tai oudolta. En kai ollut tottunut siihen.

Henkisesti olin kuitenkin lähempänä isää.

Asioihin on syynsä enkä ole katkera mutta varmaan joku vaje on aina ollut. He ei vaan kyenneet enempään.

Ei meilläkään isä halannut ja pitänyt sylissä, mutta sen korvasi sitten se miten paljon isän kanssa sai jutella ja kertoa huolistaan. Isäni oli kunnioitettavan oikeudenmukainen ja monessa viisas, minkä vuoksi on nyt isänpäivänä valtava ikävä häntä. Isä kuoli pari vuotta sitten.

Kyllä se henkinen puoli on todella tärkeää sekin.

En muista isästä mitään varhaisesta  lapsuudestani. Hän oli yrittäjä ja aina töissä. Sen sijaan äiti oli kotiäiti ja aina tosi hellä ja läheinen. Isän kanssa tulin läheisemmäksi, kun hän myi yrityksensä ja jäi sitten kotiin harrastelemaan. Olin tuolloin 12-vuotias ja innostuin osallistumaan isän harrastuksiin. Hevoshommista tuli meidän yhteiseksi harrastus. 

En muista ikinä olleeni kummankaan vanhemman sylissä tai halanneeni.

Mä olen aikalailla läheisyyskammoinen,

mistä sitten johtuukaan? 🤔

No en muista, vaikka varmasti olen ollut. Muistan pikkupenskana ratsastaneeni iskän olkapäillä, oli kyllä huiman tuntuista olla niin korkealla. Mahdoin varmaan vähän repiä hiuksista, kun jännitti. Ja muistan kun leikittiin "hängä-hängä tulee!", ja ne oli iskän kourat, jotka yritti kutittaa.

Kävinkin tunti sitten viemässä kynttilän isän haudalle. Hyviä muistoja.

Joku hämärä muistikuva on että kerran isä kantoi minut veneestä rannalle kun olin ihan pieni. Kerran halattiin. Olin kuitenkin läheinen hänen kanssaan, isä oli luonteeltaan ihan samanlainen kuin minäkin. Pidättyväinen, ujo, sisäänpäin kääntynyt. Minäkään en pidä halailusta tai suurista tunteidenosoituksista, en tarvitse niitä tietääkseni että toinen välittää. Viihdyimme hyvin yhdessä puuhastellen kun taloamme remontoitiin, hän oli apuna usein.

Onneksi on paljon sellaisia naisia, koska silloin setämiehille riittää töitä tuonkin puutteen korjaamiseksi*slurps**sivelee viiksiä*

Ei pitänyt isä koskaan sylissä. Ei kai vauvanakaan ollessani. Vanhemmiten on oppinut halaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Ja kun ihan pienenä muistan että annoin vanhemmille hyvän yön pusut niin mulla on sellainen muistikuva että isä oli aina hieman vastahakoinen siihenkin. Mutta äidinkään sylissä en muista olleeni.

Meillä ei annettu edes hyvänyönpusuja eikä mitenkään usein toivotettu edes hyvää yötä/kauniita unia. Jotenkin vasta ihan viime aikoina on tajunnut kuinka etäisiä ja tunnekylmiäkin omat vanhemmat olikaan ja samalla tietysti monikin asia (kuten seurustelun esiintuoma läheisriippuvuus/takertuminen joka on nyt minullakin muuttunut enempi läheisyydenkauhuksi) on saanut selityksensä ja muuttunut hyvinkin järkeenkäyväksi..

N44

Meillä ei ole minkäänlaisia sylittelyjä tai edes halailuita harrastettu ja en siis oikeasti ole IKINÄ halannut kumpaakaan vanhemmistani. Etenkin teininä oli hurjaa hoksata kuinka kylmät/etäiset välit omassa kodissa oli kun huomasi kuinka paljon lähimpien kavereiden kotona juteltiin pojista/seurusteluista/opiskeluista ym ja vanhemmat tuli ovelle saakka saattamaan ja toivottamaan hauskaa iltaa halausten kera kun oltiin vaikka diskoon lähdössä.

Sitä menikin sitten aivan sekaisin ihan vaan normaalista kanssakäymisestä/huomiosta vastakkaisen sukupuolen kanssa kun ei sitä tietenkään osannut suhtautua neutraalisti ja kuin normi-ihminen vaan oletti heti että kyse on jostain suuremmistakin tunteista toisen osalta. 

Isä ei ole eikä ole voinutkaan pitää minua sylissään tai halata, sillä isä ei ollut koskaan mukana elämässäni. Äiti piti joskus sylissä, kun olin pieni, mutta ei meillä koskaan halailtu. Siitä johtunee, että olen huono halailija vieläkin. 

Ei meillä halannut isä eikä äiti. Omia lapsiani olen kyllä halannut ja pitänyt sylissä.

Isä ei halannut, enkä muista koskaan olleeni hänen sylissään. Kartoin häntä niin paljon kuin pystyin. Hän ei koskaan puhunut, ei tervehtinyt tullessani tai toivottanut hyvää yötä.

Mutta hän löi kovaa. Ja uhkaili.