Onko pidättyväisellä ihmisellä luuranko kaapissa?

Mikään ihmisen käyttäytymisessä ei ole noin mekaanista. Ehkä tuo sisäänpäinkääntynyt ei vain halua tutustua sinuun? Ei meillä ole mitään velvollisuutta haluta tuttavuutta kaikkien kanssa.

Ja vaikka olisikin salaisuuksia, niin niihin kai jokaisella on oikeus. Pelottava (ja rasittava) olisi ihminen jolla ei olisi keltään kanssaihmiseltä mitään salaisuuksia!

ihmisten pitäisi tutustua minuun. Puhun siitä, mitä ihminen kertoo itsestään.



Jotkut pitävät oman itsensä visusti asialinjalla vuosikausien ajan. Totta kai heillä on siihen oikeus - mietin vain syytä siihen.



ap

muutaman kerran pettynyt ihmisiin tai luottanut johonkin ihan täysin ja kertonut omista asioista, vaikeistakin. Ja sitten saa kuulla että jutut on lähtenyt liikkeelle niin kyllä siinä aika pidättyväiseksi tulee!

ei mun mielestä ollenkaan ole välttämättä joku synkkä salaisuus, luuranko tai pettymys. Eihän sitä voi tietää miten vilkkaasti joku jakaa asioitaan joidenkin toisten ihmisten kanssa. Ja sitten toiset vain ovat sellaisia erakkorapuja, että pitävät omat asiansa itsellään ja ovat onnellisia ja tyytyväisiä.



2

ihmisillä om luurankoja kaapissa, niin pidättyväisillä kuin avoimillakin. Pidättyväisyys on temperamenttityyppi.



Vai onko sillä nelivuotiaalla, joka katselee vierestä muiden leikkiä ennen kuin uskaltautuu mukaan kenties luurankoja kaapissa?

Hänen luurankonsa liittyy hylkäämisen pelkoon.

ap

Vai onko sillä nelivuotiaalla, joka katselee vierestä muiden leikkiä ennen kuin uskaltautuu mukaan kenties luurankoja kaapissa?

"luurankoja kaapissa" tarkoitetaan.

aloituksessani puhun "salaisuuksista" ja sanon, että luuranko on tosin liian voimakas sana.



Ihmettelen siis sitä, että miksi se oma sisin on niin suuri salaisuus, että sitä pitää piilotella. Kysyn siis sitä, pitääkö ihmiselle tapahtua jotain, että hän ei uskalla kertoa, mistä pitää tai mitä inhoaa.

Minulla on pari oikein hyvää ystävää, joille kerron henk. koht. asioitani ja jotka tuntee minut läpikotaisin, mutta sitten on myös paljon hyvänpäiväntuttuja tai kavereita, joiden kanssa keskustelen ns. pinnallisista, jokapäiväisistä asioista, mutten mistään syvällisestä.



Usein en tieten tahtoen kerro jollekin jotain asiaa itsestäni ihan vain siksi, ettei kyseinen henkilö a) ole luottamuksen arvoinen b) kemiat ei vaan natsaa niin että haluaisin tilittää kaikki henk. koht asiat hänelle.

Semmoset ihmisiet, jotka kälättää kaikki omat asiat ihan kenelle sattuu ei ole ihan minun mieleeni, ne on musta aika noloja. Minä haluan pitää jotkut asiat ihan vaan itselläni tai sitten jaan ne parhaiden ystävien kanssa. En koe tarvetta huutaa elämääni kaikille hyvänpäiväntutuille.

Ja hänellä se vasta aikamoinen luuranko kaapissa onkin...

osaavatko vain avoimet ihmiset puhua tikusta asiaa ja olla mukamas-avoimia.

Olen siis miettinyt tätä asiaa, koska minulla on kaveri, jonka olen tuntenut 8 vuotta samanikäisten lasten kautta. Hän myös soittelee minulle päin.

Juttelemme kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Mutta tunnenko hänet? En.

Tiedän kyllä hänen kotitaustansa, lapsen ongelmat, koulutuksen, puutarhanhoidon. Mutta en silti tiedä, millainen hän todella, sisimmässään on.

ap

Ja hänellä se vasta aikamoinen luuranko kaapissa onkin...

Olen huomannut, ettei monilla mut vuosia tunteneilla ihmisillä ole minkäänlaista käsitystä siitä, millainen mä olen oikeasti. Oikeastaan lähin perheeni ja lähimmät ystäväni ovat ainoat, jotka mut tuntevat.



Olen melko sosiaalinen ja tavanomaisista asioista juttelen paljonkin, kerron kuulumisiani avoimesti jne. En mä tahallani anna väärää kuvaa itsestäni muille, mutta joka kerta kun "avaan" itseni jollekin, tunnen pelkoa ja kuvotusta. En tiedä mistä se johtuu, mutta mä tarvitsen täydellisen luottamuksen siihen, että ihminen hyväksyy mut täydellisesti, ennen kuin voin antaa ilmi itseni sellaisena kuin paljaimmillani olen. Mulla on muutama kokemus siitä, että olen avannut itseni ihmiselle, joka ei yhtään ymmärrä mua, ja se on ollut niin epämiellyttävää, että olen aika varovainen.



Paljon tällä on varmaan tekemistä sen kanssa, että mua koulukiusattiin aikanaan. Kun ympärillä olevat ihmiset ottavat kaikki luonteenpiirteesi ja tekemisesi "käsittelyyn" ja tekevät niistä vastenmielistä pilaa, sitä oppii väkisinkin pitämään arimmat tunteensa piilossa. Mulle on ollut aivan sama, jos joku haukkuu mun nenääni tai vaatteitani, mutta se sattuu, että käydään käsiksi persoonaan. :/

Kaikkia ei vaan kiinnosta hölöttää kaikkea kaikille.

Ei sitä mitään luurankoja tarvitse olla. vakka tietysti joakisella on juttuja, joita ei soisi muiden tietävän (vaikka sitten käsikakkaminen tai rään syöminen ;).



Minä varmaan ole useimpien hyvien tuttujen (kaverit, työporukka) mielestä avoin ja itsestään puhuva hölpöttäjä. Mutta silti on puolia, joista en ole avautunut juuri kenellekään, ja veikkaan, että monet olisivat yllättyneitäkin.



Itseni on vaikea ymmärtää mikä on niin vaikeaa siinä, että kertoo jotain itsestään. Mutta ei se minua haittaa eikä herätä epäilyksiä, jos joku tuttu pitää näkyvilä vain hyvin neutraalin pinnan. Ja joskus tuntuu, että joillain ihmisillä ei muuta olekaan.