Erityislasten äidit; millaista keskustelua toivoisit?

Minulla on myös ns tavislapsi myös. Kärsin kovasti toisen lapseni vammasta, välillä iltaisin katson valokuvia ja mietin..itkenkin. Mutta taas aamulla jaksan, jaksan ottaa vastaan ne raivokkaat lyömiset, huutamiset, aistiyliherkkyydet.. jaksan selittää, käyttää apuna kuvia, mennä lähelle keskeyttäen ruoanlaiton/siivoamisen.. jopa vessassakäynti siirtyy välillä kun pitää rauhoitella.. Puoleen päivään mennessä sitä on jo voimat pois.



Siltikin, minulle voi ja pitää puhua kaikesta. En ole itse erityinen. Ja myös tavislapseni on ERITYINEN. Erityisen rakkaita molemmat. Minullakin on parisuhdehuolia, huoli siitä riittääkö rahat, minäkin voin keskustella hiuksista ja pihan laitosta, osaan myös kuunnella toisen murheita. Keskustellessani en ajattele "OLEN ERITYISLAPSEN ÄITI". Olen minä, ihan sama minä. Ehkä aavistuksen verran enemmän väsyneempi ja uupuneempikin kuin ystäväni, mutta koetan jaksaa.



Sitähän se erityislapsen vanhemmuus juuri on: Jaksamista äärimmäisissäkin tilanteissa. On jaksettava ottaa jatkuvaa palautetta lapsestaan erilaisilta terveysalan ammattilaisilta.. sellaistakin joka sattuu sydämeen niin pirusti. On kannetta se tuska, osin MIKSI- lauseetkin.



Ei mua tarvitse lohduttaa. Tarvitsen naurua, sketsiä, iloa, kahvittelua, hampurilaista, baari-iltoja..siis kaiketi ihan tavallista elämää. Haluan voimaa ja jaksamista ystävistäni, en sitä että suretetaan porukalla toinen toisemme.

auringonpaisteessta, sateesta, kevätkylvöistä, Jane Austenin romaaneista, asuntomarkkinatilanteesta, yliopistolakiuudistuksesta, kenkätrendeistä, lasten harrastuksista.



Minä EN halua että sinä sen enempää surkuttelet kuin vähätteletkään minun ja lapseni tilannetta. Et sinä tiedä siitä mitään, älä siis esitä mitään besserwisseriäkään. Ennen kaikkea, älä neuvo minua, miten elämämme muuttuisi helpommaksi ja lapseni "paranisi".



Mitä tulee omalla lapella kehuskelemiseen ja kummankin ilojen ja murheiden jakamiseen, se on tietysti toivottavaa, mutta tilannetaju on silloinkin paikallaan: älä julista iloasi erinomaisen lapsesi englannin kympistä ja viksu-kisan voitosta juuri sillä hetkellä on olen juuri kertonut että meidän lapsi yritetään heittää koulusta kokonaan pihalle. Jos taas sinä ehdit ensin julistaa ne voitot, minä lupaan pidättäytyä itkemästä sitä koulutilannetta juuri sinä päivänä, sinä puolituntisena...

mähaluaisin keskutella auringonpaisteessta, sateesta, kevätkylvöistä, Jane Austenin romaaneista, asuntomarkkinatilanteesta, yliopistolakiuudistuksesta, kenkätrendeistä, lasten harrastuksista.

Minä EN halua että sinä sen enempää surkuttelet kuin vähätteletkään minun ja lapseni tilannetta. *Et sinä tiedä siitä mitään*, älä siis esitä mitään besserwisseriäkään. *Ennen kaikkea, älä neuvo minua*, miten elämämme muuttuisi helpommaksi ja lapseni "paranisi".

Mitä tulee omalla lapella kehuskelemiseen ja kummankin ilojen ja murheiden jakamiseen, se on tietysti toivottavaa, mutta tilannetaju on silloinkin paikallaan: älä julista iloasi erinomaisen lapsesi englannin kympistä ja viksu-kisan voitosta juuri sillä hetkellä on olen juuri kertonut että meidän lapsi yritetään heittää koulusta kokonaan pihalle. *Jos taas sinä ehdit ensin julistaa ne voitot, minä lupaan pidättäytyä itkemästä sitä koulutilannetta juuri sinä päivänä, sinä puolituntisena...*

:( Tässä yksi klassinen esimerkki erityislapsen äidistä, jota on aivan mahdoton olla loukkaamatta. Katkeraa, katkeraa tekstiä :(

Tämän vuoksi monen e-äidin on turvallisempaa pysytellä vertaistensa seurassa, tällaisen katkeran äidin kanssa keskustelu on kuin miinakenttä. Mitä ystävyyttä se on, jos toinen hakee loukkauksia ja piikkejä kaikesta mitä toinen sanoo? :(

Erityisten lasten äidit: ettekö ymmärrä, että ei tavallisten lasten äidit todennäköisesti tarkoita mitään pahaa, kun sanovat teidän mielestä väärin? Miksi lähtökohta on hakea toisen sanoista loukkauksia?

Minä olen erityislapsen äiti ja toivoisin, että minuun suhtaudutaan ihan tavallisesti. Haluan ehdottomasti, että ystäväni kertovat minulle ilonsa ja surunsa. Ei se, että meillä on erityislapsi tarkoita sitä, että muiden elämä on yhtä ruusuilla tanssimista. Jokaisella on omat omat ilot ja murheet,isot ja pienet. Ystävyyteen kuuluu ilojen ja surujen jakaminen. Meidän elämä on ehkä erilaista joiltain osin, mutta se on meille ihan tavallista. En tiedä millaista ns. tavallisen lapsen äitinä on, tämä on meidän elämää.



Kun erityinen lapseni syntyi, kävin läpi aika ison kriisin, kierin jonkin aikaa syvässä katkeruudessa. "Miksi minä? Miksi meidän perhe?" Hain ammattiapua ja se helpotti pahimpaan. Katkeruus on todella kuluttava tunne, se syö ihmisen sisältä. Ei tämä kriisi ole koskaan täysin ohi, lapseni tulee olemaan erityinen aina, mutta se miten minä ja hänen isänsä asian kanssa opitaan elämään on ratkaisevassa asemassa meidän perheen hyvinvoinnin kannalta. Tämä on elämänmittainen prosessi, joka ei lopu ikinä.



En halua että meidän ystäväpiiri koostuu vaan erityislasten äideistä, silloin helposti käy niin, ettei muusta puhutakaan kuin sairauksista ja lääkärireissuista. Tavisäitien kanssa tulee puhuttua ihan mistä vaan, ja se on mukavaa! En oleta että he ymmärtävät koskaan ihan täysin millaista erityisen lapsen äitinä on. Eikä heidän tarvitsekaan. Jokaisella on omat lähtökohtansa. Ystävyys on tärkeintä, äitiys meitä yhdistää ennen kaikkea.

Eivätkö kaikki lapset ole erityisiä vanhemmilleen? Ihan oikeasti, mitä tarkoitetaan termillä "erityislapsi"?

Eivätkö kaikki lapset ole erityisiä vanhemmilleen? Ihan oikeasti, mitä tarkoitetaan termillä "erityislapsi"?

Termillä erityislapsi tarkoitetaan lasta, jolla on joku pitkäaikainen sairaus tai vamma.