Miten luopua tavaroista, joista luopuminen aiheuttaa surua ja pahaa oloa, mutta jotka eivät tuota iloakaan?

Ei tuu

Nyt on kyllä epäterve suhde materiaan. Tavara on tavaraa. Ei sille tarvitse sielua antaa, vaikka joku japsku sillä rahaa saakin.

Japanilaisillahan on sellainen jättikaappi, jonne tehdään minimaailma. Lattiasta se vie tilaa parin tiskikoneen verran. Sinne sitten järjestät ne kaikki vaikkapa teatterin muotoon. Eikö siitä ole kertonut kukaan? Kaappi voi toki olla suurempikin, mutta sen sisällöstä tehdään kaunis - ihan itse se sitten suunnitellaan.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on kyllä epäterve suhde materiaan. Tavara on tavaraa. Ei sille tarvitse sielua antaa, vaikka joku japsku sillä rahaa saakin.

No ainakin monet mun tavarani eivät ole kaupasta ostettuja jne. Tai vaikka olisivatkin, en ole ostanut niitä kuin niillä ei olisi mitään väliä, tusinatavaraa Kiinasta.

Ap

Ei kai kaikkea tarvitsekaan heittää pois. Minä olen säästänyt vauvanvaatteita, omia nuoruuden lempimekkoja, ja muuta jolla en tee mitään mutta tuovat ihania muistoja mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on kyllä epäterve suhde materiaan. Tavara on tavaraa. Ei sille tarvitse sielua antaa, vaikka joku japsku sillä rahaa saakin.

Mä kyllä ymmärrän mitä ap tarkoittaa. Minulla on esim perintönä tullutta tavaraa (lähinnä huonekaluja) jota en tarvitse, mutta josta en pysty luopumaan koska liitän sen niin vahvasti siihen ihmiseen jolta tavara on saatu.

Kuinka paljon sitä tavaraa sitten on, että siitä muodostuu ongelma?

Minkälaista surua tai pahaa oloa? Voisiko olla, että tavaraan liittyy jotain tärkeää, että se tuo mieleesi jotain mistä et olisi valmis luopumaan?

Tunnearvo on monesti se joka estää tavaran hävittämisen. Tästä ehkä paras esimerkki on juuri täälläkin jo mainittu peritty tavara. Jos joku ehdottaisi että luopuisin 20 vuotta sitten edesmenneen isäni tavaroista niin saisin lähinnä raivarin, samoin äitini jolla on myös isäni tavaroita. Isäni keräili tietynlaista tavaraa joten sitä on aika paljon. Tavarat eivät myöskään ole arvottomia jos ihan rahasta puhutaan.

Jos et todellakaan tarvitse, niin ota kuva muistoksi ja lahjoita tai myy tavara jollekin, joka sitä arvostaa. Syyllisyydentunnosta ei kannata säilyttää mitään.

Minulle tavaroiden säilyttäminen aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin niistä luopuminen. Kun olen saanut jonkin tavaran pois silmistä, tulee helpottunut olo. Erityisen iloinen olen silloin, kun tavaralle löytyy uusi omistaja, jolla on käyttöä kyseiselle tavaralle. Löysin keväällä Facebookin roskalavaryhmät ja olen lahjoitellut siellä mm. viherkasveja, kankaita ja astioita.

Aloittaja, osaisitko kertoa tarkemmin, miksi tavaroista luopuminen aiheuttaa sinussa surua ja ahdistusta? Ovatko tavarat sellaisia, joille itselläsi olisi vielä käyttöä? Eihän niistä silloin tarvitse luopuakaan.

Olisiko tuo joku psyykkinen juttu, että tuntuu kuin luopuisi siitä muistosta, jos luopuu siitä tavarasta? Todellisuudessahan se ei mene niin, vaan muisto on ihan itsessään. Olen minäkin pari vauvanvaatetta säilyttänyt, mutta siihen vauva-ajan fiilistelyyn riittää ne pari vaatetta, ei tarvitse säilyttää kaikkea. Vain jotkut ihan spesiaalijutut. Niitä tavaroitahan olisi ollut satoja, jos kaikki vauvatavarat ja vaatteet olisi pitänyt.

Vierailija kirjoitti:

Tunnearvo on monesti se joka estää tavaran hävittämisen. Tästä ehkä paras esimerkki on juuri täälläkin jo mainittu peritty tavara. Jos joku ehdottaisi että luopuisin 20 vuotta sitten edesmenneen isäni tavaroista niin saisin lähinnä raivarin, samoin äitini jolla on myös isäni tavaroita. Isäni keräili tietynlaista tavaraa joten sitä on aika paljon. Tavarat eivät myöskään ole arvottomia jos ihan rahasta puhutaan.

Miksi kaikki pitää säilyttää?

Itse olen vielä oppimassa eroon ns. turhasta tavarasta, mutta hyvä keino minulle on ollut väliaikainen varastointi.

Kun siivouspuska iskee, kerään ns. turhaa tavaraa asunnosta laatikkoon/jätesäkkiin tmv. jonka vien varastoon. Sitten jossain kohtaa (pari vuotta) käyn varastoa läpi, ja yleensä 100% heitän sinne pakattuja vanhempia tavaroista/vaatteita pois.

Oma havaintoni on se, että jokin tavara/vaate jota ei käytä näkyvissä ollessaan herättää niitä muistoja. "Sain tuon vaasin lähtiesäni vanhasta työpaikasta", "Tämä mekko minulla oli lapsen ristiäisissä" "Tämän huivin ostin häämatkalta", "Tämän lampun kummini osti" jne.

Kun tavaraa pitää pois silmistä, se unohtuu. Ja kun varastoa käy läpi, edelleen muistaa miksi niin åitkään säilytti jotain (asunnossa) mutta jotenkin siitä on tullut enemmän vain "turhaa tavaraa" joka on helppo viskata pois.