Miksi mulla menee niin äkkiä hermot lapseni kanssa!!!??? Kauhistuttaa

Entä onko ensimmäinen lapsi?

Kohta neljä vuotias. Esikoinen juu.

Lapseni ovat temperamenttisia tapauksia ja joskus niin ÄRRRRRSYTTÄVIÄ. Mutta pinnan meno on siis huutamista... puhuit satuttamisesta. Sitten tilanne on sellainen, että sinun on PAKKO hakea ulkopuolista apua. Väkivalta lapsia kohtaan voi johtaa kauheisiin lopputuloksiin.



Toivottavasti kaikki selviää!

mutta ei niin totaalisesti, että voisin lapsiamme satuttaa!

Onneksi mulla on jokin kontrolli siinä kuitenkin. Se lähinnä sellaista että saatan kovakourasesti kuljettaa lapsen omaan huoneeseen tai pienesti tukistaa. Mutta en voisi ikipäivänä tehä tuon pahempaa. Vaikka ei tuolla puolustella.

puhu asiasta neuvolassa.

Mulla on ihan hirveän lyhyt pinna. Tyttö on jo 7 ja tuntuu, että tilanne pahenee iän myötä. On hetkiä, jolloin en hermostu helposti, mutta nyt viimeaikoina tyttö on mm. näyttänyt keskisormea ja haukkunut tyhmäksi. Ei sellasen jälkeen voi mennä paijaamaan päästä ja sanoa, että ai kun kiva, hienosti tehty . Enkä pysty kerta toisensa jälkeen sanomaan rauhallisella äänellä, että ei aikuiselle puhuta noin tms. Hermot menee.



Nykyään lähes joka päivä otamme yhteen jostain. Jos minulla ei mene hermot, niin sitten tytöllä, ja ihan mitättömästä syystä. Taidetaan olla samanlaisia...



Pienempänä pystyimme keskustelemaan tilanteista ja halusinkin , kuten sinä, illalla sängyssä pyydellä anteeksi ja paijata tyttöä. On minulla paha mieli nykyäänkin ja pyytelen paljon anteeksi ja selittelen tilannetta ja haluan käsitellä riitatilanteet, jottei kummallekaan äisi niin paha mieli.



Toivon usein, että en hermostuisi aina niin helposti ja ajattelen usein illalla nukkumaan mennessä, että huoenna en huuda. Ja sitten huomaan taas seuraavana päivänä, että hermostun taas jostain.



Välillä tuntuu, että tyttö oikeasti ärsyttää tahalleen ja sitten itkee krokotiilinkyyneleitä, kun olen käskenyt omaan huoneeseen tms.



Odotan kauhulla murrosikää. Jotkut on sanonut, että jos lapsi on hankala pienenä, niin teininä on helpompaa. Jaa.. toivottavasti.



Halailemme myös usein ja tyttö kirjoittelee tekstareita "äiti mä rakastan sua pus"

Ei onneksi aina ole pelkkää riitaa.

Vaikka "vain" retuutat ja tukistat, niin se jättää ikävä kyllä lapsen kehitykseen jäljen, aiheuttaa siis turvattomuuden tai arvottomuuden kokemuksen, joka voi myöhemmin johtaa masennukseen tai paniikkihäiriöön tms. Siis jos tuo jatkuu pidempään, että menetät hermosi lapsen tavanomaiseen toimintaan - sillä tavanomaistahan on, että lapset eivät käyttäydy aina kuten haluaisimme.

Eikö se nyt vaan ole hyvä, että lapsella on omaa tahtoa ja mielipidettä eikä ole mikään lötkö lapatossu?

Se on aika yleistä, että lapsesta otetaan tarpeettoman kovasti kiinni kun viedään toiseen huoneeseen tai että annetaan tukkapöllyä tms. Siitä vaan ei puhuta, ei etenkään täällä palstalla, jossa kaikki ovat niin täydellisiä äitejä.



Mistä sitten johtuu että sinulla menee hermot kun lapsi saa kiukkukohtauksen. Jonkun teorian mukaan se kumpuaa omasta lapsuudestasi. Miten sinuun suhtauduttiin vastaavassa tilanteessa, kun olit lapsi? Jos et silloin saanut näyttää tunteita ja kiukutella, niin siirrätkö tiedostamatta samaa mallia eteenpäin?

Mulla on ihan hirveän lyhyt pinna. Tyttö on jo 7 ja tuntuu, että tilanne pahenee iän myötä. On hetkiä, jolloin en hermostu helposti, mutta nyt viimeaikoina tyttö on mm. näyttänyt keskisormea ja haukkunut tyhmäksi. Ei sellasen jälkeen voi mennä paijaamaan päästä ja sanoa, että ai kun kiva, hienosti tehty . Enkä pysty kerta toisensa jälkeen sanomaan rauhallisella äänellä, että ei aikuiselle puhuta noin tms. Hermot menee.

Nykyään lähes joka päivä otamme yhteen jostain. Jos minulla ei mene hermot, niin sitten tytöllä, ja ihan mitättömästä syystä. Taidetaan olla samanlaisia...

Pienempänä pystyimme keskustelemaan tilanteista ja halusinkin , kuten sinä, illalla sängyssä pyydellä anteeksi ja paijata tyttöä. On minulla paha mieli nykyäänkin ja pyytelen paljon anteeksi ja selittelen tilannetta ja haluan käsitellä riitatilanteet, jottei kummallekaan äisi niin paha mieli.

Toivon usein, että en hermostuisi aina niin helposti ja ajattelen usein illalla nukkumaan mennessä, että huoenna en huuda. Ja sitten huomaan taas seuraavana päivänä, että hermostun taas jostain.

Välillä tuntuu, että tyttö oikeasti ärsyttää tahalleen ja sitten itkee krokotiilinkyyneleitä, kun olen käskenyt omaan huoneeseen tms.

Odotan kauhulla murrosikää. Jotkut on sanonut, että jos lapsi on hankala pienenä, niin teininä on helpompaa. Jaa.. toivottavasti.

Halailemme myös usein ja tyttö kirjoittelee tekstareita "äiti mä rakastan sua pus"

Ei onneksi aina ole pelkkää riitaa.

Ymmärrän. :)

Meillä kans tyttöni kanssa tosi läheinen suhde. Olen hänestä monesti todella ylpeä ja osoitan myös sen. Sanon myös rakastavani häntä ja tyttöni usein spontaanisti tulee halaamaan ja sanoo rakastavansa. En tiiä. Kai se on sitä kun rakastaa niin paljon , myös viha näkyy. Nehän kulkevat käsikkäin. Minä en vaan haluaisi näyttää nuin voimakkaasti sitä vihan tunnetta. Näen lapsessani itseni. Kai mulla ei itellä ole kaikki ok, se nyt on varmaa :) :/

Mutta elän päivä kerrallaan ja yritän ajatella että lapsellani on kuitenkin kaikki ihan hyvin. On rakastavat ja huolehtivat vanhemmat. Koitan ajatella realistisesti. Lasten kanssa voi mennä hermot. Se on inhimillistä.

ap

Se on aika yleistä, että lapsesta otetaan tarpeettoman kovasti kiinni kun viedään toiseen huoneeseen tai että annetaan tukkapöllyä tms. Siitä vaan ei puhuta, ei etenkään täällä palstalla, jossa kaikki ovat niin täydellisiä äitejä.

Mistä sitten johtuu että sinulla menee hermot kun lapsi saa kiukkukohtauksen. Jonkun teorian mukaan se kumpuaa omasta lapsuudestasi. Miten sinuun suhtauduttiin vastaavassa tilanteessa, kun olit lapsi? Jos et silloin saanut näyttää tunteita ja kiukutella, niin siirrätkö tiedostamatta samaa mallia eteenpäin?

Sitäpä se juuri on. Siirrän mallia eteenpäin. Lapsuudesta, jolloin koin samalaista kohtelua. Olen tehnyt kauheasti töitä jotta tuo malli muuttuisi.

Ja teen vastedes.

En näe itseäni tyranniksi kuitenkaan...tottakai lapsella on oikeus kiukutella koska se kuuluu lapsen kehitykseen. Ja niinku sanoin, useimmiten jaksan ne kiukuttelut ja rajojen hakemiset, mutta joskus en.

ap

Olen aina pitänyt lapsista ja olen pitkäpinnainen muuten. Todella hämmästyin kun huomasin että hermostun OMALLE lapselle joskus todella pienistä asioista ja alan huutaa aivan turhan kovaan ym. En muista että minun oma äitini/isäni olisi minulle huutaneet. Ymmärrän tietysti että lapsi on lapsi ja minun kuuluisi nuo tilanteet hallita - aina se vaan ei ihan niin mene. Monasti kun huomaan että pinnani kiristyy liian nopeasti niin poistun yksinkertaisesti tilanteesta, menen toiseen huoneeseen ja hengittelen hetken. Tyttö pian 4v joten sen puoleen helpottaa että ymmärtää jo kun selittää asiat eikä hänkään niin usein enää heti ala itkemään ja kiukuttelemaan asioista.



Ymmärrän tunteesi oikein hyvin, neuvoja en kyllä juuri osaa antaa. Luulen itse että oma lapsi on niin lähellä omia tunteita että häntä rakastaa ja vihaakin välillä enemmän kuin muita? Monet neuvovat sua hakemaan apua.... sen osannet itse päätellä tarvitsetko sitä. Minä en uskaltaisi enää nykypäivänä esim. neuvolassa sanoa että olen lasta tukistanut koska siiitähän se ilo vastaa alkaisikin -> lastensuojelut ym sakkotuomiot.



Tiedän kuitenkin olevani melko normaali äiti kaikkine vikoineni, osaan myös pyytää lapseltani anteeksi ja selittää asioita niin että hän ymmärtää. Ja mielestäni lapseni on onnellinen ja iloinen elämäänsä!