Paskan lapsuuden vertaistukiketju

Tajusin juuri, miten yksin olen ollut ongelmieni kanssa koko elämäni. En ole koskaan kovin yksityiskohtaisesti avautunut näistä kenellekään, tai jos olenkin, olen yrittänyt olla reipas, kertoa vain pienen pieniä rippusia ("mulla on ollut vaikea lapsuus"). En romahtaa... olen aistinut järkytyksen vastaanottajassa, kokenut olevani taakka. Olen luonut ympärilleni muurin, jonka sisäpuolelle ei kukaan pääse. Jos olen joskus yrittänyt päästää, mut on jätetty totaalisen yksin. En osaa tukeutua muihin, ja tajusin juuri, millainen taakka siinä on ollut kannettavakseni läpi elämän. Lapsesta asti olen tiennyt, että pitää vaieta. Isä uhkaili sossun tantoilla, jos kerron mitään kenellekään. En tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta jotain kamalaa kuitenkin, mitä pitää välttää kaikin keinoin.

Nyt helvetti soikoon riittää, edes anonyymina tällä palstalla. Lapsuuteni oli paskaa. Alkoholisti-narkkari-isä, äiti, joka aina lopulta valitsi isän puolen, ja valitsi olla näkemättä mitä kaikkea tapahtui. Ei muuta pakopaikkaa kuin oma mielikuvitus. Nälkää, yksin pimeään itkemäänjäämistä, sillä äidille oli helpompaa sulkea ovi kuin kohdata mut, vaikka anelin häntä jäämään, edes hetkeksi. Hyväksikäyttöä, haukkumista. Olin pelkkää paskaa, ja mielessäni olen yhä. Kukaan ei auttanut. Opettaja saattoi varovasti kysyä, onko kaikki hyvin, valehtelin, siihen se jäi. Tukenani ei ole koskaan ollut ketään.

Jos täällä on muita, jotka ovat joutuneet kantamaan liian synkkiä salaisuuksia, joita on laiminlyöty tai kaltoinkohdeltu lapsena, tulkaa tänne kirjoittamaan. Minulla on myötätuntoa jokaiselle lapselle, jota on kohdeltu väärin, ja aikuisille joita heistä kasvoi <3 Ei vaieta enää.