Alkoholistien lapset, miten olette pärjänneet elämässä?

Ihan hyvin on pärjätty. Korkea-asteen tutkinto, vuositulot yli 100 ke ja omaisuuttakin ihan kivasti.

Alkoholi ei itselle ole ongelma, vaikka en absolutisti ole kuitenkaan. Pari seikkaa ehkä jäänyt alkoholistivanhemmista. Olen hyvä piilottelemaan asioita pienillä valkoisilla valheilla. Läheisiä ja puolituttuja olen aina valmis auttamaan omista tarpeista ja jaksamisesta välittämättä. Tunnistan myös alkoholin suurkuluttajan hyvin helposti, vaikka muut ei sitä ehkä huomaa. Saatan olla sanonut asiasta puolisolle vuosia sitten ja myöhemmin tulee sitten ilmi kyseisen henkilön ongelmaksi muodostunut alkoholin kulutus.

Kokemukseni mukaan alkoholistien lapset ovat usein pärjääviä, ns. suorittajia.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan alkoholistien lapset ovat usein pärjääviä, ns. suorittajia.

Tämä on kyllä totta, usein ovat joko alkoholisteja itsekin tai sitten suorittajia. Toki varmasti löytyy muun tyyppisiäkin, mutta aika iso joukko varmaan menee noihin kahteen ryhmään.

Pienipalkkaisessa, helpohkossa työssä. Turvallisuudentunnetta aina kaivanneensa olen oikein tyytyväinen tasaiseen perhe-elämään. Hyvin pärjään ja olen onnellinen. Olen onnistunut löytämään kumppanin, jolla ei ole mitään riippuvuutta.

Olen sairastunut suorittamiseen, kohde vain vaihtuu. Minulla on myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Varmistan aina, että tärkeimmillä ihmisillä on kaikki hyvin. Omista tarpeistani joustan, tai mitätöin ne kokonaan. Ymmärrän silloinkin, kun ei enää ehkä tarvitsisi ymmärtää. On hyvin vaikeaa päästä tietyistä ajatusmalleista irti. Tiedostan ne kuitenkin ja pyrin niistä irti.

Tavis minusta tuli. Itsellekin maistuu, mutta pysynyt Aisoissa. Vähän arka luonne seurauksena lapsuuden kolhuista, mutta ei mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan alkoholistien lapset ovat usein pärjääviä, ns. suorittajia.

Mulla on juuri tämä. Mulla on kaksi kotimaista yliopistotutkintoa ja yksi ulkomainen. Mulla on aina tunne, että en voi luottaa mihinkään muuhun maailmassa, kuin itseeni, älyyni, osaamiseeni.

Itse tunnistan tuon suorittajan itsessäni, mutta silti samalla tyydyn monesti liian vähään. Esim työskentelen työssä, joka on omalla mukavuusalueellani (olen sairaanhoitaja ensimmäiseltä koulutukseltani, liekö hoitoalakin tyypillinen alkoholistin lapsen valinta) vaikka voisin varmasti tehdä paljon vaativampaa työtä. Myös rakkaudessa olen tyytynyt ehkä vähempään kuin mitä olisi ollut tarvis. Toisaalta olen saanut huononkin suhteen toimimaan (tämä lie myös tyypillistä alkoholistin lapselle yrittää ”parantaa” toista), joskin tässä varmasti ollut myös tuuria mukana.

Minulla on useampi lapsi, iso koti, aikaa vievä työ jne, ja arjessa olen myös vähän sellainen suorittaja, ajoittain huomaan joustavampi liikaa toisaalta vaadin helposti myös muilta liikaa. On vaikeaa vain olla ja ottaa rennosti, ellei sitten ole joku melankolisempi/uupumuskausi menossa, jolloin ei todella jaksa tehdä yhtään mitään ylimääräistä. Toiminnan ohjauksen säätelyn vaikeus saattaa kyllä liittyä ihan johonkin muuhunkin, mitään diagnooseja en tosin ole koskaan saanut, poislukien raskauden jälkeisen masennus-diagnoosin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.

Nuorempana join paljon alkoholia itsekin, lasten saamisen jälkeen tosi harvoin enää, ja jos juon niin se on tyyliin ruoan kanssa yksi annos. Ärsyttää se kun mies joka viikonloppu avaa kaljatölkkejä. Miksi ei voi koskaan olla ilman edes sitä yhtä olutta?

Yllättävän hyvin. Ainoa ongelma on ajoittainen taipumus työnarkomaniaan, mutta ei sekään nyt niin kovin vakavana.

Mikään ns tunneihminen en ole vaan aika sisäisesti suoraviivainen eteenpäin paahtaja. En tiedä olisinko erilainen jos en olisi ollut alkoholisti yh:n tytär. Mutta toisaalta elämäni on hyvin onnellista juuri siksi että tunne-elämäni ei kauheasti heilu mistään vastoinkäymisistäkään.

Kuulostaa tutulta. Olen myös suorittaja kaikilla osa-alueilla, niin töissä kuin vapaalla. Mutta olen löytänyt tosi hyvän puolison, jolla ei samanlaista taustaa ole, ei riippuvuuksia myöskään. Puolison ansiosta olen oppinut nauttimaan elämästä enemmän.

Ihan hyvin on mennyt, ja olen niin sanotusti suoriutunut ok. Elämää on kuitenkin leimannut sellainen turvattomuuden ja arvottomuuden tunne. Todella vaikea myös luottaa kehenkään oikeasti, ihmisiä jotenkin "skannaa" koko ajan kuin jossain ikuisessa vartiovuorossa.

On hyvää ja pahaa. Olen uupunut, ahdistunut ja perusturvallisuus puuttuu. Valitsen kumppaneikseni addikteja, siinä on alitajuinen kaava. En jää niihin suhteisiin, mutta parasta mihin olen muutoksessa pystynyt, on lopettaneen addiktin valinta.

Toisaalta olen vahva, luja ja vastuullinen. Pystyn hyödyntämään kokemaani työssäni mielen hyvinvoinnin parissa. Mulla on voimakas halu auttaa ihmisiä ja koska olen itse kokenut monenlaista paskaa, usein pystyn siihen.

Samoja piirteitä löytyy, ylihuolehtivaisuus ja toisten onnellisuudesta huolehtiminen. Olen valmis näkemään paljon vaivaa "korjatakseni" asioita läheisilleni vaikka asiat eivät minulle kuuluisikaan ja osaisivat kyllä huolehtia niistä itsekin. En käytä lainkaan ja onneksi mieskin lopetti alkoholin käytön kokonaan, ei tarvitse jännittää eikä ennakoida.

Olen alisuoriutunut elämässäni. Kykyjä olisi ollut muuhunkin kuin suorittavaan työhön, mutta voimia ei ole ollut. Kotona ei myöskään kannustettu eteenpäin, paremminkin nälvittiin ja arvosteltiin. Olin niin onnellinen, kun pääsin muuttamaan pois kotoa ja siksikin tavoitteeni oli vain saada äkkiä ammatti ja päästä pois sieltä hullujenhuoneesta. Ehkä se ei ollut niinkään tietoista toimintaa kuitenkaan. Siinä vaiheessa mulla oli jo syömishäiriö.

Lasten syntymän jälkeen sairastuin masennukseen ja psykoosisairauteen. En tiedä, olisinko niiltä välttynyt, jos olisin elänyt toisenlaisen lapsuuden. Olen hyvin ratkaisukeskeinen ja mun on vaikea sietää minkäänlaisia epävarmuustekijöitä elämässäni. Siksi nämä omat sairaudet ovat ihan helvettiä, kun en tiedä edes seuraavaa päivää, mikä kunto on. Mut se on vain hyväksyttävä osana elämää.

Käytän alkoholia satunnaisesti, nuorena paljonkin. Onnekseni en alkoholisoitunut kuitenkaan.

Suorittaja olen minäkin, aikaisemmin myös vahvasti läheisriippuvainen. Maistuu itsellekin, mutta olen onnistunut pitämään elämänhallinnan enimmäkseen kasassa, sillä tiedostan olevani hyvin altis mille tahansa riippuvuudelle, mutta keskityn tasapainon pitämiseen raittiuden tavoittelun sijaan. Rasittavin yhdistelmä onkin oma keskittymishäiriö ja paljon kännisiä ihmisiä katselleelle tyypillinen taito lukea ihmisten kaikkia pienimpiäkin äänensävyjä/eleitä/ mikroilmeitä. Parisuhderintamallakin aina tuulista sillä kiinnostun vain oman alkkisvanhempani tyyppisistä ihmisistä, se tuttu malli on nimittäin se ”normaali” minulle.

Vierailija kirjoitti:

Samoja piirteitä löytyy, ylihuolehtivaisuus ja toisten onnellisuudesta huolehtiminen. Olen valmis näkemään paljon vaivaa "korjatakseni" asioita läheisilleni vaikka asiat eivät minulle kuuluisikaan ja osaisivat kyllä huolehtia niistä itsekin. En käytä lainkaan ja onneksi mieskin lopetti alkoholin käytön kokonaan, ei tarvitse jännittää eikä ennakoida.

Teen samaa. Tiedän, että se on jälkiä läheisriippuvuudesta, mutta se on myös vahvuus: kun tarvitsee taistella, tiedän tasan, miten arvokas olen. Taistelen rakkaideni takia, rinnalla ja puolesta, jos he eivät itse pysty. Nykyään tiedän jo, että teen saman myös itseni takia.