En saanut normaalia lapsuutta

Toisella tavalla sekava. Isä oli vakaampi, vaikka vähän omintakeinen jossain asioissa.

Onko vanhemmillasi minkäänlaista hoitosuhdetta? Oletko tehnyt huoli-ilmoituksen?

Mikään lakisääteinen velvollisuus ei sido sinua, mutta mieli lepää jos saat heille ammattilaisten apua.

Vai ovatko he yhä elossa?

Vierailija kirjoitti:

Vai ovatko he yhä elossa?

Äiti on kuollut ja isä on jo vanhainkodissa.

Oli monella tavalla outo lapsuus, mutta monin osin myös hyvä. Samoin useilla tutuilla ja ystävillä. Melkein kaikkien perheissä /suvuissa on mt-ongelmia, alkoholia, rahaongelmia, terveyshuolia jne... Se on elämää. Lapsena ja teininä sitä on tosi mustavalkoinen, eikä pysty ymmärtämään tai kuvittelee, ettei kellään muulla voi olla yhtä hullua. Aikuisena useimmat pystyvät suhteuttamaan asioita, ja tavallaan "armahtamaan" omat vanhempansa. Ei kannata jäädä roikkumaan vaikeisiin tapahtumiin tai tehdä niistä estettä omalle elämälle.

Jos mietit että lähes 20% aikuisista syö mielialalääkkeitä jossain vaiheessa elämäänsä, Suomessa on useampi satatuhatta alkoholistia, rahapulassa olevia työttömiä ja pienipalkkaisia ainakin miljoona, itsemurhia n. 1000 per vuosi jne... Nämä ihmiset ovat jonkun äitejä, isiä, siskoja, puolisoita, tyttäriä ja poikia... Ongelmat koskettavat aikalailla jokaisen lähipiiriä. Jokainen vastaantulija kantaa taakkoja.

Tämä kaikki ei ap vähennä sinun taakkasi painoa, mutta haluaisin sanoa, ettei sinun tarvitse olla taakkasi vanki, koska suruista huolimatta voit olla paljon muutakin. Voit suruista huolimatta kokea myös iloja, onnistumisia, rakkautta, elämän ihmeitä....

Mun äiti oli alkoholisti yh joten oli aika mielenkiintonen lapsuus. Äiti oli usein niin tillin tallin, että näin nälkää. Lisäksi äidillä oli vaihtuvia miehiä joiden kanssa juopotteli, ja osa niist oli väkivaltaisia paitsi äidille, myös minulle. 11 vuotiaana minulle tehtiin ensimmäisen kerran seksuaalista väkivaltaa. Olin jo niin kovettunut kaikesta paskasta mitä olin nähnyt, että ajattelin vaan että jos se ei minua tapa vaan vain panee, niin helpolla pääsin, eikä se tuntunut juuri miltään psyykkisesti. Toki olin pienestä asti nähnyt äidin ja miesystävien humalaista/huumepäistä sekstailua avoimesti minun nähteni kotona. Ja meillä oli myös bileitä joissa oli tosi outoa porukkaa ja kaikenlaisia aineita käytettiin. Oli 1970-1980 luku ja asuimme aika syrjässä ok-talossa, joten mitkään naapurit/lastensuojelut ei puuttuneet mihinkään vaikka syytä olisi ollut. Mutta sillonii myös ihailin äitiäni, jolla oli coolin rokkimimmin maine, oli omassa kaveripiirissään ihailtu. Sekä kauneutensa takia, että koska oli perinyt rahaa jota muutkin sai hyväksikäyttää.

Miten olen kärsinyt tuosta? Loppujen lopuksi yllättävän vähän. Teini-iässä kärsin yleisestä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, minkä uskon liittyvän seksuaaliseen hyväksikäyttöön josta oli siinä vaiheessa tullut rutiinia (uskoin että elämä nyt vaan on sellaista että erilaiset ukot panee minua kun niitä huvittaa, kovaa on, mutta ei auta kuin kestää). Opiskeluaikana minulla oli noin vuoden mittainen masennusjakso, jota itsehoisin alkoholilla. Missään vaivoissani en hakenut terveydenhuollon apua, en luottanut niiihin enkä olisi ikinä "kavaltanut" äitiäni ja kotiolojani kellekään. Sitten kun tuo masennusjakso meni ohi, kaikki ahdistukset ja masennukset meni myös. Olen ollut sen jälkeen aika tasapainoinen ja onnellinen ihminen jo 20 vuotta. Ja karun lapsuuden peruja olen pahuksen sitkeä ja kestävä, normielämän vaikeudet joita muut jotkut ahdistelee on mulle helppo nakki.