Oliko teillä lapsuudenperheessä tärkeää, ettei lihonut?

Meillä vanhemmat saattoivat kuvailla jotain ihmistä sanalla plösö.

Ei. Tärkeintä oli olla nöyrä ja ruma. Lihavuushan sopi siihen hyvin.

Ei ollut. Meidän perheessä ei koskaan puhuttu kenenkään painosta, ei oman väen eikä vieraiden. Ilmeisesti ruoka mun lapsuudessani oli muutenkin sellaista, että se ei lihottanut. En muista lapsuudestani ollenkaan lihavia ikätovereita enkä aikuisiakaan.

Meillä isoäiti kyttää edelleen lapsenlapsensa kiloja, puuttuu siihen, mitä hänelle syötämme ja kommentoi tulikivenkatkuisesti, jos lapsi on hänestä lihonut.

Ei puhuttu lihomisesta eikä lihottavista ruoista. Sen sijaan puhuttiin ruoan terveellisyydestä ja ostettiin ja laitettiin tavallista terveellistä kotiruokaa. Ja välillä sai syödä herkkujakin. Eikä kukaan kyllä lihonut.

Äitini oli jatkuvasti jollakin laihdutuskuurilla. Punnitsi itsensä joka aamu ja mittaili vyötäröään. Sain sitten e-pillerit siirtääkseni menkkoja yo-kirjoitusten vuoksi (kuukautiskivut tekivät aina yhdeksi päiväksi toimintakyvyttömäksi). Lihoin nopeasti ja juutas sitä vinoilua läskeistä. Sitten olikin vuorossa anoreksia.

Ei ollut. Tärkeää oli tasapaino ruuan, liikunnan ja levon suhteen. Karkkipäivä oli tietenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli jatkuvasti jollakin laihdutuskuurilla. Punnitsi itsensä joka aamu ja mittaili vyötäröään. Sain sitten e-pillerit siirtääkseni menkkoja yo-kirjoitusten vuoksi (kuukautiskivut tekivät aina yhdeksi päiväksi toimintakyvyttömäksi). Lihoin nopeasti ja juutas sitä vinoilua läskeistä. Sitten olikin vuorossa anoreksia.

Tämä. Jos äidillä on ongelmallinen suhde painoonsa, hän siirtää sen lapseensa. Siksi on anteeksiantamatonta, että joku tulee raskaaksi, vaikka syöminen ei ole reilassa.

Launtainkarkkipäivä taisi olla aika yleinen 80-luvulla? Eikä herkkuja tosiaan ollut kuin synttäreillä? Ainakin minä pidin normaalina, että ruokaa tehtiin itse, eikä oltu koko ajan napostelemassa jotakin vaan oli ruoka-ajat?

Ei. Karkkipäivä oli muta en osannut ajaella sen olevan siksi, että tuossa tavssa olisi kyse muusta kuin tavasta, eikä esimerkiski siitä, että näin pysyttäisiin hoikemmassa kunnossa. On myös jännää, että 80-luvulla lapsuudessani ja varhais -nuoruudessa kolmasosalitran limppapullo riitti hyvin kun ny se tuntuu hyvin pieneltä. Tai oli pieni irtokarkkipussi, joka maksoi kolme markkaa ja isompi irtokarkki pussi, joka maksoi 5. Tai sitten osteliin irtokarkkeja kappaleittisn ja kioskin myyjä kärsivällisesti laittoi pussiin jus sen määrä kuin halusi. Mutta tuntui hurjalta jos joku kaveri osti yli viidelle markalla irokarkkeja. - Tiedän inflaaiota on tuosta ajasa tapahtunut mutta kuinkahn paljon oiekasi ja kuinka paljon on "vain" jotain muuta.... Mutta joo on myös moniasia helventunutkin. Sanonkin vielä, että nykysin kun muunohella  makeisia ja limpparia etc. myydään aiempiaa isommissa myyntipakkauksissa (lähes) kellon ympäri tv:n jsa sosiaalisen median tarjotessa viihdettä tauota ja kun kaikkialle mennään vielä autolla, niin onko enää lainkaan ihme, että lihavuus on lisääntynyt.       

Vierailija kirjoitti:

Launtainkarkkipäivä taisi olla aika yleinen 80-luvulla? Eikä herkkuja tosiaan ollut kuin synttäreillä? Ainakin minä pidin normaalina, että ruokaa tehtiin itse, eikä oltu koko ajan napostelemassa jotakin vaan oli ruoka-ajat?

Tietenkin oli ruoka-ajat. Mutta kasvava lapsi on nälkäinen. Olin aina onnellinen, kun sain mennä kummitätini luo ja hän leipoi leipää ja sain syödä sitä niin paljon kuin halusin. ap

70-80-luvuilla ei päässyt lihomaan, kun ruoka oli ankeaa ja herkkuja harvoin tarjolla. Asiaa ei tarvinnut ajatella.

Olen äärettömän onnellinen, että meillä oli kehorauha, ulkonäköä ei kommentoitu mitenkään. Ja ruokavalio oli monipuolinen, syötiin kaikkea.

Herkkupäivä oli lauantaisin, jolloin saatiin viidellä markalla irtokarkkeja. Oltais varmaan saatu useammin, mutta oltiin köyhiä.

Äiti myös toitotti, että leivän päälle ei tarvitse kahta kerrosta rasvaa (eli juusto ja voi), mut sekin lienee rahatilanteen takia.

Muistan kyllä edelleen nyt yli kolmekymppisenä, kun hoitotäti tokaisi et oon tainnut lihoa, olin varmaan viisi vuotias.

Syömishäiriöt kehitin vasta teininä ihan itse.

Antakaa lapsillenne kehorauha, kuittailun jäljet säilyy pahimmillaan läpi elämän.

Oli tärkeää varsinkin isälle. Hän huomautteli jatkuvasti painosta. Myös myöhemmin käydessäni, kun olin jo muuttanut pois. Isä oli varmasti syömishäiriöinen, oli aina laiha.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut. Tärkeää oli tasapaino ruuan, liikunnan ja levon suhteen. Karkkipäivä oli tietenkin. 

Wow. Olisipa minunkin vanhemmillani ollut noin paljon aikaa meille, että olisivat tuollaisia arvoja ehtineet opettaa.

Olen todella onnellinen näin aikuisiällä minkälaisen suhtautumismallin kehoon vanhempani meille lapsille silloin opettivat. Meillä oli kasvurauha, eikä identiteettini rakentunut vahvasti kehoni ympärille. Otan siis lihomisjutut ym objektiivisesti, toivon että minulle läheiset huomauttavat lihomisestani jos en itse ole asialle tehnyt mitään. En koe, että huomautteli olisi loukkaus minua vastaan, vaan huomio kehoni tilasta. Tämän takia minun on outoa kuunnella näitä juttuja kun ihmiset loukkaantuvat esim lääkärin puuttumisesta ylipainoon. Terveys on tärkeää, lempeästi normaalin rajoissa.

Leila Koo kirjoitti:

Ei ollut. Meidän perheessä ei koskaan puhuttu kenenkään painosta, ei oman väen eikä vieraiden. Ilmeisesti ruoka mun lapsuudessani oli muutenkin sellaista, että se ei lihottanut. En muista lapsuudestani ollenkaan lihavia ikätovereita enkä aikuisiakaan.

Kuskasiko sinun vanhemmat sinut kouluun, kavereille ja harrastuksiin? Oliko kaapeissa aina herkkuja, limsaa, jne? Sait karkkirahaa joka päivä kaupassa käyntiä varten?

Äiti laihdutti mutta aika huonolla menestyksellä. Isä joskus sanoi että pitää katsoa ettei liikaa liho, muttei kenellekään erityisesti. Silläkin oli joskus vähän vatsaa. Äidin suku on karjalaista eli vankkaa, ja muistan kun eno joskus ihan tosissaan paasasi että yhtään ette tytöt saa enää laihtua! Eihän me sitä kuunneltu kun naurettiin vaan ja huvittaa sitä vieläkin muistella.

Vierailija kirjoitti:

70-80-luvuilla ei päässyt lihomaan, kun ruoka oli ankeaa ja herkkuja harvoin tarjolla. Asiaa ei tarvinnut ajatella.

Näin. Eivät lapset olleet lihavia ja ennemminkin oli pelkona lasten liika hoikkuus.

Joillain onnekkailla oli se karkkipäivä. Meillä sai karkkeja vain synttäreillä ja silloinkin muutaman. Limupullo (0,33) ostettiin koko perheelle juhannuksena. Nämä olivat minusta vaan kurjuutta ja nuukailua, ei painonhallintaa.

60-luvulla ei ollut ruokaongelmia. Jos meillä paistettiin munkkeja, niitä sai syödä tuoreena niin paljon kuin jaksoi, samoin pipareita tai piirakoita tai pullaa. Mutta niitä ei ollut päivittäin eikä viikottainkaan. Liikuttiin paljon, ruoka oli itsetehtyä ja terveellistä- voita ja kokomaitoa, . Meistä lapsista kasvoi normipainoisia, aktiivisia, kaikkiruokaisia aikuisia.