Oliko teillä lapsuudenperheessä tärkeää, ettei lihonut?

Vierailija kirjoitti:

60-luvulla ei ollut ruokaongelmia. Jos meillä paistettiin munkkeja, niitä sai syödä tuoreena niin paljon kuin jaksoi, samoin pipareita tai piirakoita tai pullaa. Mutta niitä ei ollut päivittäin eikä viikottainkaan. Liikuttiin paljon, ruoka oli itsetehtyä ja terveellistä- voita ja kokomaitoa, . Meistä lapsista kasvoi normipainoisia, aktiivisia, kaikkiruokaisia aikuisia.

Äitini ei koskaan tehnyt  munkkeja, pipareitakaan en muista, jonkun piirakan saattoi tehdä kesällä, pullaa en muista hänen koskaan tehneen. Joidenkin äidit tekevät sämpylöitä, se on mielestäni aivan ihmeellistä.

80-luku

Vierailija kirjoitti:

Meillä isoäiti kyttää edelleen lapsenlapsensa kiloja, puuttuu siihen, mitä hänelle syötämme ja kommentoi tulikivenkatkuisesti, jos lapsi on hänestä lihonut.

Isoäitinne on voinut tietysti toimia näin aina. - Mutta  esimerkiksi omalla äidilläni heräänyt valistamisn vimma ja oikeassa olemisen tarve vasta lapsenlapsein myötä kun hän ei voi kuulemma täysin luottaa siihen, että veljeni "oppimaton puoliso" osaa edistää sitä, että lapsen lapset omaksuisivat terveet elämäntavat ja sivityneen käytöken.... 

Toki veljenikin saa toisinaan kuulla myös osansa ja välillä joutuu ei niin kadehdittavaan asemaan kun puolisonsa sanoo toista, jonka itse tietää ite vääräksi tai ainakin vastakkaiseksi kuin mitä vastaavasti oma äiti asiasta mieltä. 

 Kun kai se kuitenkin olisi toivottavaa, että lapsien vanhemmat olisivat yhdessä suunnilleen samaa mieltä siiä, miten toimitaan lapsien kanssa. Kuten hiljattain olimme yhdessä ruokapöydässä. ja aloittelemassa syömässä Lapsi (11 vuotias) on sitä mieltä, että hän voi ruokailun ytreydessä samalla katsoa kännykällään jotain ohjelmaa.

Lapsen äiti on sitä mieltä se on ihan okei. Kun taas lapsen isoäiti on sitä mieltä, että kun syödään, niin kännykän tapittaminen saa, ainakin hetken (ruokailun ajan) odottaa. 

Tai kun toinen on sitä mieltä, että lapsen (14 v.) tulisi maistaa kaikkea kun taas toinen on sitä mieltä, ettei kaikkea tarvitse maistaa...      

Ruoka laitettiin aina nokan eteen itse ei saanut ikinä ottaa niin paljon kuin halusi ei edes tehdä leipiä. Kaikki tehtiin valmiiksi. Jos leivottiin taikinaa jossa oli rasvaa ei saanut nuolla. Varastinkin vanhemmilta rahaa ja ostin herkkuja ja heti kun sai omaa rahaa tungin sen herkkuihin ja sama meno jatkuu aikuisiällä. Kiitos vanhemmille epäterveestä suhtaumisesta ruokaa ja herkkuihin. Näin ne kiellot toimiikin päinvastoin.

Omat vanhemmat ei puuttuneet mutta mummon mielestä aloin olla lihava siinä vaiheessa kun vitos tai kutosluokalla painoin 32 kg. Siitä asti huomautteli syömisistä. Tökki joskus kylkiä ja mahaa. Kommentoi kerran kun otin sekä kakkua että yhden keksin kahvipöydästä että posket ei kyllä kestä enää yhtään pyöristyä. Sitten jos ei ottanut käydessä mitään niin suuttui kun mikään ei kelvannut. Bulimia sai alkunsa sieltä.

Mummo oli itse ikilaihduttaja, joka ei syönyt koskaan mitään epäterveellistä. Paitsi ihan koko ajan.

Lihavien ja läskien arvostelu hillitsi syömistä tuolloin ja koulussa vielä kiinnittettiin huomiota ja kukaan tahtonut siten pilkan kohteeksi.

Ei.

Anoppilassa kiloja, lihomista, raskauskiloja on kytätty järkyttävällä tavalla. Anoppi oksentelee. 

Minä nyt 175 cm ja 68 kg. Anopin mielestä olen ollut viimeiset 26 vuotta läski (nyt ikä 52 v.)

Kyllä oli. Mummo valmensi naisvoimistelijoita, äiti ja täti kilpailivat rytmisessä voimistelussa, minä harrastin balettia ja siskoni telinevoimistelua. Oltiin hoikkia ja hyvässä kunnossa kaikin puolin, mutta aina oli puhetta painosta tai mitä sai syödä ja mitä ei. Juhlissakin supatettiin miten joku serkku otti liian ison palan kakkua. Herkkuja nyt ei tietenkään ollut kuin harvoin. Mutta se painosta puhuminen ja kyttääminen on ikuisesti mielessä. Ollaan tosin lähes kaikki suvun naiset hyvässä kunnossa edelleen.

Ei todellakaan. Isovanhempani ostivat järkyttävät määrät herkkuja ja äiti leipoi usein, esim. saatoin syödä 4 pullaa samalla kertaa. Olin ihan normaalipainoinen, 18-vuotiaana n. 50 kg.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä oli. Mummo valmensi naisvoimistelijoita, äiti ja täti kilpailivat rytmisessä voimistelussa, minä harrastin balettia ja siskoni telinevoimistelua. Oltiin hoikkia ja hyvässä kunnossa kaikin puolin, mutta aina oli puhetta painosta tai mitä sai syödä ja mitä ei. Juhlissakin supatettiin miten joku serkku otti liian ison palan kakkua. Herkkuja nyt ei tietenkään ollut kuin harvoin. Mutta se painosta puhuminen ja kyttääminen on ikuisesti mielessä. Ollaan tosin lähes kaikki suvun naiset hyvässä kunnossa edelleen.

Sairasta.

Asuin äidin kanssa ja isällä olin viikonloppuisin ja lomilla. Äitini piti aina huolen siitä että oli jotain herkkua kahvin kanssa pullaa, keksiä, jäätelöä ja tietty totuin siihen itsekin että oli aina jotain. Isäni ei taas välittänyt herkuista ja piti hampurilaispaikkoja ja pizzapaikkoja turhana. Isää näytti hieman häiritsevän minun pyöreyteni ja ehdotti välillä tuodessaan minut takaisin äidin luokse että jättäisi minut kyydistä hieman kauemmas että saisin liikuntaa. Isäni myös ehdotteli että saisin rahaa jos laihdutan. Minulla ei koskaan ollut liikunta harrastuksia, musiikki harrastuksia oli ja nekään ei ollut omasta halusta vaan äidin. Nykyään mietin että olisin saanut enemmän liikunta harrastuksesta ja olisin ehkä tottunut urheilulliseen elämään. Toki musiikki oli ihan kivaa myös ja muistelen niitä kokemuksia hyvällä mutta siihen se jääkin. Koulussani aloitettiin jopa ilmainen toiminta missä harrastettiin ainakin koripalloa, kävin muutaman kerran siellä ja kysyin äidiltäni että saisinko jatkaa mutta en saanut. Syynä oli ettei sormet mene paskaks kun käyn soittotunneilla.

Joo oli. Olin neljästä lapsesta ainoa ylipainoinen, ja koko perhe jaksoi minua haukkua. Jännä juttu vain, että olin tosiaan LAPSI, jolla ei ollut rahaa eikä keinoa käydä kaupassa, vaan söin sitä ja sen verran, kun vanhemmat antoivat. Pihalla pitivät monta tuntia, etten istuisi paikallani (no lähdin aina pyörällä, jalan tai potkurilla 4km päässä asuvan kaverin luokse). En ollut mikään läski, mutta vähän ylipainoinen, kun muut olivat langan laihoja.

Itkin aina miksi olen tällainen, vaikka nyt tiedän että minkä minä sille mahdoin. En herkutellut koska se ei ollut yksinkertaisesti mahdollista, kuten ei muukaan ylensyöminen. En tiedä miksi en ollut samanlainen tikku kuin muut, mutta ruoasta tai sen määrästä se ei ainakaan johtunut. Olin/olen kyllä kaikista lyhyin vaikka olen toisiksi vanhin, kaksi nuorempaa kasvoivat minusta ohi jo varmaan kun aloitin koulun (toinen vuoden nuorempi ja toinen kaksi).

Olin jo lapsena aika punkero, kun syötiin perunaa, läskisoosia ja leipää, köyhiä kun oltiin, ja niitä tuli syötyä hartiavoimin.

Ikinä ei kielletty syömästä, eikä huomauteltu painosta. Vanhemmat oli köyhiä rahallisesti, rikkaita sisäisesti.

Meillä ei puhuttu juurikaan lihomisesta. Herkkuja säänneltiin. Karkkia ostettiin hyvin harvoin ja silloinkin niitä sai vain pari karkkia.

Oli. Pienestäkin ylipainoinosta (1kg yli normaali painon) sai kuulla kettuilua ja ivaa omien vanhempien suusta. Sellainen puhe kuulema heidän mukaansa kannustaa laihduttamaan kun "vähän haukutaan ja pilkataan."

Eipä tullut edes mieleen lapsuudenperheessä eikä omassakaan. Herkkuja sai vain juhlissa, muuten syötiin normaalia kotiruokaa. Hoikkuus ja normaalipaino on itsestäänselvyyksiä.

Esim lukioluokallani oli 1/123 ylipainoinen v 1977.

Vierailija kirjoitti:

Olin jo lapsena aika punkero, kun syötiin perunaa, läskisoosia ja leipää, köyhiä kun oltiin, ja niitä tuli syötyä hartiavoimin.

Ikinä ei kielletty syömästä, eikä huomauteltu painosta. Vanhemmat oli köyhiä rahallisesti, rikkaita sisäisesti.

Jännä miten erilaista tuo on. Sama ruoka, köyhä duunariperhe mutta ruokaa vain annos/nuppi. Ei todellakaan lihonut millään. Vanhempani tekivät ruumiillista työtä ja enimmillään painoivat 60 kg kumpikin, itse vielä 15v:nä 47 kiloinen

Omassa perheessäni oli terve suhtautuminen ruokaan ja painoon, koskaan vanhempani eivät haukkuneet ketään painosta. Poikakaverini äiti taas nälvi estoitta lihavia naisia ja pilkkasi esim. ystäväänsä selän takana. Anoppikokelas liikkui kesäisin bikineissä ja kehui mielellään omaa, läskitöntä vartaloaan. No, ei sillä kyllä ollut tissejä eikä vyötäröäkään. Kroppa oli kuin pikkupojan.

Minulle oli todella tärkeää jo alakouluikäisenä harrastukseni takia etten lihonnut. Kotona en kuitenkaan muista, että painosta olisi ikinä puhuttu millään tavalla. Meillä syötiin kuitenkin ihan terveellisesti ja monipuolisesti, herkkuja vain kohtuudella, mutta äitini on ollut aina ylipainoinen ja isällekin kertyi jossain vaiheessa liikakiloja.

Epäilen, että herkuttelivat itse iltaisin mutta tietoisesti yrittivät kuitenkin pitää meidän lasten painot "kurissa" tekemättä siitä kuitenkaan mitään numeroa.

Siis jollainlailla oli. Isä ja äiti valitteli molemmat vuoroin vatsamakkaroitaan vaikkei niitä mitenkään hirveästi ollut. Se oli 90-lukua kun kaikkia vielä oli aika hoikkia ja normaalipainoisia vähintään. Heille siis lihavuutta oli se, että istuessa saa puristettua vatsamakkaraa. Kuitenkin minä olin meistä lapsista yhteen väliin pullea vähän, en lihava niinkuin osa lapsista on lihavia nykyään. Minua hävetti se todella paljon koska en tuntenut itseäni normaaliksi enkä kyllä hyvällä tavalla erilaiseksi. Minua kuitenkin toppuuteltiin, että etpäs ole lihava ja satuiltiin kaikkea painavista luista sun muista. Sitten kuitenkin sanottiin usein "ettei saa olla ahne", mitä hoikemmille lapsille ei sanottu. No kymmenvuotiaana aloin laihduttaa ja sairastinkin syömishäiriötä koko nuoruuteni, varhaisessa aikuisuudessa homma meni kunnolla överiksi. Tuostakin oppi paljon kivun ja kärsimyksen kautta, mutta kuitenkin.

Joo. Oon ylemmän keskiluokan perheestä kotoisin. Terveellinen ruokavalio on aina ollut tärkeää. 

Äitini on ollut ja on edelleen herkkä huomauttelemaan painosta. Olen 162/46kg ja hän ihastelee hoikkuuttani, kuten myös, kun SH painoin 40kg. Sen alle mentäessä rupesi sitten saarnaamaan, kuinka on syötävä mutta olinkin jo sairaalakunnossa. 

Lisäksi, jos koskaan olen käynyt lähelläkään 50kg, huomauttaa hän heti sokerin käytöstä (käytän sokeria kahvissa ja juon paljon kahvia), tämä taas herättää äkkiä syömishäiriöni pintaan. Äidilläni on myös jonkinasteinen syömishäiriö. Uskon, että tämä on vaikuttanut minuun ja suhteeseeni ruokaaan erittäin paljon.

Toisaalta olen iloinen, että olen oppinut myös terveet elämäntavat ja kun minulla ei SH ole aktiivisena, jos syön jonain päivänä enemmän, tasaa kehoni sen luonnostaan seuraavina päivinä ts. ei tee niin paljoa mieli ruokaaa ja syön kevyemmin. Käytän kokkauksessa aina aitoa kuohukermaa, voita ja esim. kunnolla oliiviöljyä pastaan - se täyttää ja ei tarvitse syödä isoa annosta, Aina vähintään puolet lautasest on salaattia. Olen kohta 30v, joten painoni ei johdu nuoruudestakaan enää.