10 vuoden jälkeen mies ei osaa nimetä yhtään...

hyvää asiaa minussa. Ei mitään, mitä arvostaisi. Ei yhtään hetkeä, jolloin hän olisi ollut onnellinen olemassa olostani.

Kun kysyin häneltä asiasta, hän oli ensin pitkään hiljaa, kun kysyin, että ihanko tosissaan, eikö yhtään mitään, hän sanoi yrittävänsä kyllä ihan tosissaan miettiä ja hetken päästä tuli tuohon edellä mainittuun lopputulokseen.

Mies on minua monella tavalla loukannut suhteemme aikana, mutta tämä oli jotenkin sellainen asia, joks osui tosi pahasti. Tosin tämä ehkä osaltaan selittää miehen muita loukkauksia.

Itse pystyn kaikesta huolimatta luettelemaan pitkän listan asioita, joita miehessäni arvostan. Kerroin hänelle näitä asioita ja jotenkin kuvittelin, että ehkä hänkin huomaa, että näissä asioissa on paljon sellaisia asioita, joita itsessänikin ainakin kuvittelen olevan ja puolisoni arvostavan. Kuten vaikka se, että arvostan häntä lasteni isänä tai se, että hän on auttanut/tukenut minua minulle tärkeissä asioissa. Tässäkin kohtaa hän piti miettimistauon ja tuli lopputulokseen, että tavassani olla äiti ei ole hänestä mitään hyvää tai arvostettavaa. Hän ei pystynyt näkemään, että minäkin olen häntä tukenut ja tsempannut ja iloinnut hänen puolestaan.

Kyllä tiedän, että olen mokannut varmasti suhteemme aikana (niin, siis molemmat olemme), enkä aina ole laittanut miestä kaiken muun edelle (vaikka monesti näinkin). Mutta en koe olevani todellakaan mikään hirviövaimo tai - äiti. En todellakaan ole täydellinen, mutta olen kyllä yrittänyt parhaani ja pyrkinyt oppimaan virheistäni. Mies on tuonut selvästi esiin, että olisi halunnut "paremman" vaimon ja äidin lapsilleen, mutta en ymmärrä silti miksi täytyy loukata näin. Mies kaikenlisäksi ehdotti, että minä vain häviäisin lasteni ja hänen elämästään, ihan noin vain muuttaisin pois, enkä enää ikinä pitäisi yhteyttä. Tuntuu ihan hirveältä.