Vahinkolapsen saaneet, kuinka kauan kesti sopeutua?

Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että tarviiko lasta niin ylitsevuotavan suuresti rakastaa ja nauttia siitä lapsiperhe-elämästä?

Nykyäänhän sitä jotenkin edellytetään, mutta biologisesti ajateltunahan lapsi on ”vain” jälkeläinen josta täytyy huolehtia, ei sillä tavalla elämän tärkein asia kuin nykyään ajatellaan.

Huolehdin siis tietysti lapsesta, olen kiintynyt häneen ja hän on mielestäni söpö, mutta en tunne mitään sellaista suurta rakkautta kuin äitiyteen liitetään enkä ylipäätään saa mitään kicksejä siitä että olen äiti, päinvastoin ahdistaa olla näin tarpeellinen jollekin.

Tää on mulle sellainen ”pakko hoitaa”-juttu joka syö energiaa eikä anna oikein mitään.

En tiedä milloin siitä pääsee yli, että elämäni meni näin.

Ap

Ai niin ja se unohtui, että kaiken lisäksi tämä on ollut järkyttävän suuri häpeä josta on ollut vaikea päästä yli.

Enää ei ole sitä akuuttia häpeää tästä hetkestä kun aikaa on jo kulunut, mutta kaikki muistot lapsen vauva-ajasta ym. on sellaisia häpeän värittämiä ja vuosia meni ihan vaan hävetessä itseään ja elämäänsä.

Nykyään jos näen vaikka jossain kaupassa nuoren tytön jolla maha pystyssä, niin joudun lähtemään pois sieltä koko kaupasta kun se on niin vaikea asia. Siis ihan tosi vaikea, en kestä nähdä niitä tyttöjä vaikka ne on tuntemattomia.

Jos kellään mitään saman suuntaisiakaan kokemuksia tai ajatuksia, niin mielelläni kuulisin!

Näiden kokemusten ja tunteiden kanssa on ihan yksin.

Ap

Pisti tämä silmään

"Nykyään jos näen vaikka jossain kaupassa nuoren tytön jolla maha pystyssä, niin joudun lähtemään pois sieltä koko kaupasta kun se on niin vaikea asia. Siis ihan tosi vaikea, en kestä nähdä niitä tyttöjä vaikka ne on tuntemattomia"

Sinulle on tainnut jäädä tuosta kokemuksestasi aika paha trauma. Kannattaisi varmaan käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Tehtyähän ei saa tekemättömäksi mutta keskusteluavulla saisit mahdollisesti parannettua elämänlaatuasi ja olisi ehkä helpompaa olla myös tukena js turvana lapselle jottei tämän tarvitsisi myöskään tuntea huonommuutta, lapset kun ovat usein aika herkkiä aistimaan. Saattaa olla raskasta lapselle jos aistii että jotain on pielessä ja koittaa kaikin keinoin miellyttää vaikkei hän mitään väärää olekaan tehnyt syntymällä tähän maailmaan. Hän ei ole sitä valintaa saanut tehnyt. Tsemppiä ja voimahali, sinulla ei varmasti ole helppoa mutta hyvä että jaksat silti huolestua siitä että ettei lapsesi näkisi olotilaasi ja yrität parhaasi voimavarojesi mukaan ❤️

En itsekään sopeutunut, lapsi on nyt jo lähes täysi-ikäinen. Nyt tosin nuo väsymyksen ja turhautumisen tunteet ovat vaihtuneet voimaakkaaksi syyllisyydeksi kun en ole osannut olla lapselleni sellainen vanhempi, jota olisi tarvinnut. Aika ja kypsyminen on tehnyt sen, että nyt voisin olla parempi vanhempi lapselle ja osaisin hakea apuakin, mutta mitäpä se enää auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Pisti tämä silmään

"Nykyään jos näen vaikka jossain kaupassa nuoren tytön jolla maha pystyssä, niin joudun lähtemään pois sieltä koko kaupasta kun se on niin vaikea asia. Siis ihan tosi vaikea, en kestä nähdä niitä tyttöjä vaikka ne on tuntemattomia"

Sinulle on tainnut jäädä tuosta kokemuksestasi aika paha trauma. Kannattaisi varmaan käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Tehtyähän ei saa tekemättömäksi mutta keskusteluavulla saisit mahdollisesti parannettua elämänlaatuasi ja olisi ehkä helpompaa olla myös tukena js turvana lapselle jottei tämän tarvitsisi myöskään tuntea huonommuutta, lapset kun ovat usein aika herkkiä aistimaan. Saattaa olla raskasta lapselle jos aistii että jotain on pielessä ja koittaa kaikin keinoin miellyttää vaikkei hän mitään väärää olekaan tehnyt syntymällä tähän maailmaan. Hän ei ole sitä valintaa saanut tehnyt. Tsemppiä ja voimahali, sinulla ei varmasti ole helppoa mutta hyvä että jaksat silti huolestua siitä että ettei lapsesi näkisi olotilaasi ja yrität parhaasi voimavarojesi mukaan ❤️

Tämä on mielestäni hyvin kirjoitettu. Syyllistettiinkö sinua ap siitä, kun sait lapsen niin nuorena? Puhuttiinko sinusta selän takana pahaa, haukkuiko joku? Minäkin olen sitä mieltä, että kuvailemasi häpeä kertoo traumasta. Jos saisit apua tuohon asiaan, ehkä arki alkaisi sujua ja suhtautuminen lapseen olisi luontevampaa.

Vissiin olen sopeutunut oikein hyvin kun en edes mieti asiaa.

Todella surullista, ja ymmärrän että sinulla on tuosta trauma. Sinulle on tapahtunut tosi raju ja omalla lailla väkivaltainen asia, ja elämän peruuttamattomasti muuttava, tosi nuorena.

Vaikka itse sain kauan kiihkeästi toivomani lapsen avioliitossa 34-vuotiaana, ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen meni täydellisessä järkytyksessä, että olen menettänyt entisen elämäni ikuisesti ja lisäksi terveyteni ja parisuhteeni siihen päälle. Ja tämä oli siis hyvin toivottu lapsi. Jos olisin siinä voinut perua kaiken, olisin perunut. Vasta myöhemmin heräsi se äidinrakkaus.

Miten jouduit siihen tilanteeseen? Painostettiinko sinut pitämään lapsi ja olet siitä katkera?

Miksi et rakasta lastasi, muistuttaako hän liikaa isäänsä?

Näitä kohtaloita on aina ollut, et ole ainoa. Monessa perheessä vasta ne rakastetun kanssa tehdyt halutut lapset ovat myös rakastettuja. Lapsen isä ja olosuhteet jossa hän on saanut alkunsa vaikuttavat niin vahvasti tunteisiin.

Ainakin sä olet rehellinen. Olet vielä nuori ja kannattaa mennä terapiaan, että saat itsesi kuntoon. Tsemppiä.

Minkä takia pidit lapsen? Täytyy myöntää, että säälin tässä enemmän lastasi kuin sinua. Hän ei pyytänyt syntyä tänne. Itse olen samanlaisen äidin ja isän ainoa lapsi. Aistin vanhempieni tuntemukset vaikkeivät he siitä ääneen puhuneet. Lopulta nuorena aikuisena puhkesi epävakaa persoonallisuushäiriö. Äitini tunnusti minulle vuosikymmeniä myöhemmin, että olin vahinkokakara jota oli vaikea sietää ja se että muutin pois kotoa, helpotti heidän elämäänsä. 

Raskausaika meni sopeutuessa. Kun lapsi syntyi niin tiesin, että ratkaisu oli oikea ja että näin sen pitikin mennä. Vahinkolapsen jälkeen teimme vielä pari lasta lisää.

Lähinnä tilanteessa mietitytti se, että sidonko lapsen isän vastentahtoisesti isyyteen. Vaikka hän vakuuttikin, että hoitaa kyllä osansa mukisematta jos päätän lapsen pitää. Itse tiesin haluavani pitää lapsen oikeastaan heti alusta lähtien. Tuntui vaan että koko homma oli yksin minun harteillani, mies ei halunnut painostaa joten ei sanonut asiaan juuta eikä jaata. Minua olisi helpottanut jos olisi sanonut. Olisin silloin tiennyt mitä mies oikeasti ajattelee. No, miehestä ei tullut vastentahtoista isää. Ihan päinvastoin. Hän oli se joka halus lisää lapsia. Kumpikaan meistä ei ole lapsen synnyttyä katunut päivääkään. Päinvastoin, lapsi on parasta mitä meille tapahtui.

Onpa avoin aloitus ja vastaukset asiallisia, hyviä. Tsemppiä ap lapsesi kanssa!

Ymmärrän että joku voi jollain tapaa aina ajatella, että ilmankin lastaan olisi voinut elää, ja olla silti ihan tasapainoinen ihminen ja hyvä vanhempi.

Noin jatkuva ja arkipäivässä tuntuva pettymyksen ja raskauden tunne ei kuitenkaan kuulosta ihan normaalin rajoissa olevalta, ja uskoisin että ap:n kannattaisi hakea keskusteluapua. Sekä itsensä että lapsensa takia.

Yleensä ihminen sopeutuu kuitenkin, ja saa myös iloa lapsestaan

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että tarviiko lasta niin ylitsevuotavan suuresti rakastaa ja nauttia siitä lapsiperhe-elämästä?

Nykyäänhän sitä jotenkin edellytetään, mutta biologisesti ajateltunahan lapsi on ”vain” jälkeläinen josta täytyy huolehtia, ei sillä tavalla elämän tärkein asia kuin nykyään ajatellaan.

Huolehdin siis tietysti lapsesta, olen kiintynyt häneen ja hän on mielestäni söpö, mutta en tunne mitään sellaista suurta rakkautta kuin äitiyteen liitetään enkä ylipäätään saa mitään kicksejä siitä että olen äiti, päinvastoin ahdistaa olla näin tarpeellinen jollekin.

Tää on mulle sellainen ”pakko hoitaa”-juttu joka syö energiaa eikä anna oikein mitään.

En tiedä milloin siitä pääsee yli, että elämäni meni näin.

Ap

Eikö juuri biologisesti ajateltuna jälkeläisen huolehtiminen ole se elämän tärkein asia?

Jos on lapsen tietoisesti tähän maailmaan tuonut, niin kyllä todella on velvollinen antamaan sille rakkautta ja huolenpitoa, ei siitä voi millään syyllä kieltäytyä.

Tulin vahingossa raskaaksi, kun esikoinen oli vain vuoden ikäinen ja kyllä raskauden aikana oli todella negatiivisia tunteita ja oli vielä vauvan synnyttyäkin joitakin kuukausia. Nyt vuoden jälkeen ei kuitenkaan pysty ajattelemaan meidän perhettä ilman tätä ihanaa tyttöä. Tämä on kuitenkin eri tilanne, koska olen ihan aikuinen ja oli lapsi jo ennestään.

Kannattaisi koittaa terapiaa. Se, että saisit itse käsiteltyä asiaa kunnolla ammattilaisen kanssa, voisi auttaa sen hyväksymisessä. On ymmärrettävää, että liian nuorena lapsen saaminen aiheuttaa tuollaisia tunteita, jäähän silloin se oma nuoruus vähän erilaiseksi kuin oli ajatellut. Kyse on kuitenkin omasta valinnastasi ja se täytyy oppia hyväksymään.