Itkettää kun elämäni ei ole mennyt miten halusin

Olen aina elänyt elämääni mieheni kautta. Meillä on aivan ihana yksi lapsi mutta olen surullinen kun on todennäköistä että jää ainoaksi lapseksi eikä pysty kokemaan sisaruusrakkautta. Olen aina ollut sitä mieltä että lapsia on hyvä olla kaksi pienellä ikäerolla että saa seuraa toisistaan.

Mieheni ei ole ikinä ollut hyvä lasten kanssa toisin kuin minä jolle lasten kanssa oleminen on luonnollista. Joskus tuntuu että yhteiselomme on pakotettua eikä tunnu hyvältä. Meillä on uusi koti mutta ympäristö tuntuu vieraalta kun kaikki tuttavat asuvat niin kaukana. Olo on enimmäkseen yksinäinen.

En siis sano että meidän elämämme olisi umpisurkeaa, mutta ei ole kaukana siitä. Jos valitsisin niin asuisimme ihan eri paikkakunnalla, minulla olisi uusi työpaikka ja parempi ja osallistuvampi mies. Kuulostan varmasti nyt valittavalta surkimukselta mutta sitä elämäni onkin nyt, surkeaa. En usko että eroaminen sitä tilannetta mitenkään muuttaisi. Lastamme rakastan yli kaiken mutta hän syntyi väärään elämäntilanteeseen ja usein itken että hän ehkä syntyi myös väärään perheeseen :( lapsi käyttäytyy myös hankalasti ja olen tullut siihen tulokseen että hän oireilee tällä tavalla kun olen aina niin kireä enkä osaa näyttää miehellenikään rakkautta.

Olenko ihan seonnut, miten pääsen taas raiteilleni? Olo on ihan kamala, väsynyt ja turhautunut.